Minkälaisen sotilaallisen uhkan Suomi aiheuttaa Venäjälle? Tätä asiaa voidaan pohtia Venäjän presidentin äskettäin allekirjoittaman Venäjän vuoden 2015 sotilasdoktriinin valossa. Doktriinissa on 29 sivua ja 58 pykälää. Moni niistä liittyy suoranaisesti Suomen tällä hetkellä Venäjään kohdistamaan sotilaalliseen uhkaan.
Venäjän sotilasdoktriini on virallinen asiakirja, joka sisältää virallisesti hyväksytyt näkemykset Venäjän sotilaallisen puolustuksen suunnittelua varten. Doktriinissa esitellään ja analysoidaan Venäjän sotilaspolitiikan pääperiaatteet Venäjään kohdistuvien sotilaallisten uhkien, sotilaallisten vaarojen sekä Venäjän liittolaisten intressien pohjalta. Asiakirjassa on otettu huomioon mm. Venäjän kansallisen turvallisuuden strategia vuoteen 2020, Arktisen alueen kehittämisstrategia vuoteen 2020 jne. Doktriinin mukaan sotilaallisia keinoja käytetään vasta sen jälkeen, kun polittiset, diplomaattiset, oikeudelliset, taloudelliset, tiedonvälitykselliset ja muut ei-väkivaltaiset keinot on käytetty.
Doktriinin keskeiset käsitteet, jotka ovat: Venäjän sotilaallinen turvallisuus, sodanvaara (tilanne, joka voi johtaa sodanuhkaan), sodanuhka (tilanne, joka sisältää todellisen mahdollisuuden sotilaalliseen konfliktiin), sotilaallinen konflikti (valtioiden välisen tai valtionsisäisen vastakkainasettelun ratkaiseminen sotilaallista voimaa käyttämällä), aseellinen konflikti (rajoitettu aseellinen yhteenotto valtioiden välillä tai valtion sisällä), paikallinen sota (rajoitetut sotilaspolittiset tavoitteet), alueellinen sota (monen valtion välinen yhdellä alueella, liittokunnat), suursota (liittokuntien tai suurvaltojen välinen, radikaalit sotilaspoliittiset tavoitteet, voi syntyä eksaloitumalla aseellisesta konfliktista tms. -- edellyttää kaikkien käytössä olevien resurssien ja henkisten voimien mobilisaatiota).
Venäjään kohdistuvista sotilaallisista uhkista ja vaaroista mainitaan Venäjän sisäisen informaatiotilan käyttö sotilaallisena uhkana seuraavasti: "On havaittavissa tendenssi siirtää sotilaalliset vaarat ja uhkat informaatiotilaan ja Venäjän sisälle. Huolimatta suurimittaisen Venäjä-vastaisen sodan epätodennäköisyydestä, samaan aikaan joillakin alueilla sodanuhka Venäjää vastaan vahvistuu." Tämä tarkoittaa selvästi sitä, että Venäjän informaatiotilaan vaikuttamista pidetään uudenlaisena sotilaallisena uhkana.
Ulkoisia sotilaallisia vaaroja doktriini luettelee 14 erilaista, mm. salaisten palveluiden kumouksellinen toiminta Venäjää vastaan (esim. CIA:n värivallankumous-operaatiot), informaatioteknologian käyttö valtion suvereniteettia, poliittista riippumattomuutta ja alueellista koskemattomuutta vastaan (tarkoittaa käytännössä Venäjä-vastaista informaatiosotaa), Venäjään ja sen liittolaisiin kohdistetut aluevaatimukset (esim. MPKK:n Strategian laitoksen johtajan Torsti Sirénin kirjoitukset, joissa Karjalaa vaaditaan palautettavaksi), sekä Venäjän intressejä uhkaavien hallintojen perustaminen Venäjän naapurimaihin (viittaa esim. Ukrainan vallankumoukseen helmikuussa 2014 ja fasistijuntan valtaannousuun). Lisäksi sotilaallisina vaaroina on mainittu mm. Naton vahvistuminen ja laajeneminen Venäjän rajoille, valtioiden horjuuttaminen (esim. Yhdysvallat horjuuttaa Ukrainaa), Venäjän sotilaallinen tai poliittinen painostaminen naapurimaiden varustautumisella (esim. Suomen ja Ruotsin yhteispuolustushanke) ja tietenkin Yhdysvaltain ja Naton ohjuspuolustusjärjestelmän rakentaminen, joka vakavasti järkyttää globaalia voimatasapainoa.
Pääasiallisia sisäisia sotilaallisia vaaroja on lueteltu yhteensä neljä. Niistä olennainen on "informaatiovaikuttaminen väestöön, erit. nuorisoon historiallisten, henkisten tai patrioottisten perinteiden heikentämiseksi Isänmaan puolustuksessa". Tämä tarkoittaa, että Venäjä sotilasdoktriininsa mukaisesti valvoo kaikkea informaatiovaikuttamista, johon sisältyy esimerkiksi Suuren isänmaallisen sodan historian vääristelyä, natsismin ihannointia, ortodoksiuskon tai islamin parjaamista tai patrioottisten arvojen vähättelyä tai muuntamista. Tämä tarkoittaa myös käytännössä sitä, että Sanoma-konsernilla ei ole enää mitään tekemistä Venäjällä, onhan sen päätarkoitus hallituksenvastainen kumouksellinen kiihotus ja venäläisvastainen vihapropaganda. Muita sisäisiä sotilaallisia vaaroja ovat mm. sisäpoliittista ja sosiaalista tilannetta horjuttava toiminta (esim. Sanoma-konsernin Venäjä-toimintojen värivallankumouspropaganda),
Sotilaallisia vaaroja doktriinissa on mainittu yhteensä viisi, mm. sotilaallinen voimannäyttö sotaharjoituksissa Venäjän tai sen liittolaisten naapurimaissa. Tässä esimerkiksi Suomi on selvästi uhkaamassa Venäjää, onhan meillä järjestetty sotaharjoituksia ja maanpuolustuskursseja, joiden keskeisenä sisältönä on Venäjä-vastainen informaatiovaikuttaminen. Se on myös monien suomalaisten toimittajien päivittäisen työn keskeinen sisältö.
Nykyaikaisen sotilaallisen konfliktin erityispiirteitä mainitaan yhteensä 10. Ensimmäisenä mainitaan selvästi hybridisota, vaikka sitä termiä ei käytetäkään. Kysymyksessä on "sotilaallisen voiman sekä poliittisen, taloudellisen, tiedonvälityksellisen tai muun ei-sotilaallisen keinon monimutkainen soveltaminen väestön protestipotentiaalin laajamittaiseksi hyödyntämiseksi". Tämä tarkoitaa selvästi Venäjä-vastaista informaatio- ja hybridisotaa, jolla lietsotaan Venäjälle tyytymättömyyttä ja mahdollista epäjärjestystä. Juuri tällainen operaatio on nyt meneillään Venäjä-vastaisten sanktioiden ja esim. ruplaan kohdistuvan manipulaation muodossa. Suomella ja erityisesti Sanoma-konsernilla on tässä keskeinen rooli. Erityispiirteeksi nykyaikaisessa konfliktissa mainitaan myös globaalin informaatiotilan käyttö (esim. länsimedian Putin- ja Venäjä-vastaiset valhekampanjat) sekä ulkoa ohjatut ja rahoitetut poliitiset voimat ja yhteiskunnalliset järjestöt (keskeinen elementti ns. värivallankumoustoiminnassa, jota Suomi aktiivisesti tukee).
Venäjän sotilaspolitiikan eräänä päämääränä pidetään Venäjän kansalaisten tehokasta sotilaallis-patrioottista kasvatusta (mitenköhän vastaava kasvatus onnistuisi Suomessa, kun esikuvana ovat Torsti Sirénin kaltaiset, laajaa vastenmielisyyttä herättävät ekstremistit). Tavoitteena on myös vähentää riskiä, jonka informaatioteknologian käyttö sotilaspoliittisiin tarkoituksiin aiheuttaa (tämä voi tarkoittaa esim. sosiaalisen median tehokkaampaa valvontaa ns. värivallankumouksen varalta). Sotilaspolitiikassa tavoitteena on myös BRICS-maiden (Brasilia, Venäjä, Intia, Kiina ja Etelä-Afrikka) yhteistoiminnan tiivistäminen sekä kollektiivisen puolustusjärjestö CSTO:n (venäjäksi ODKB) vahvistaminen.
Venäjä katsoo oikeudekseen asevoimien käytön mm. kansalaistensa suojelemiseksi myös Venäjän rajojen ulkopuolella. Esimerkiksi Venäjän kansalaisten mielivaltaista ja väkivaltaista huostaanottoa voitaisiin pitää väkivaltaisena hyökkäyksenä, etenkin kun Suomi järjestelmällisesti rikkoo kansainvälistä oikeutta lastensuojeluasioissa. Suomi on myös kieltäytynyt kaikesta yhteistyöstä Venäjän kanssa lastensuojeluun liittyvissä asioissa. Monet Venäjän kansalaiset ovatkin toivoneet erikoisjoukkojen vapautusoperaatioita, mutta tällainen toivomus ei tietenään ole johtanut mihinkään tuloksiin.
Lopuksi on todettava, että Suomi uhkaa Venäjää monella tavalla. Erityisen ongelmallisia ovat Torsti Sirénin ympärille muodostuneet muutaman kymmenen kanta-, evp- ja reservin upseeria, joiden päätyönä tuntuu olevan Venäjän uhkaileminen sosiaalisessa mediassa. Sirénin oman haastattelulausunnon mukaan hän on saanut toiminnalleen hyväksynnän esimiehiltään. Toinen ongelma on Sanoma-konsernin ja Suomen median venäläisvastainen kiihotus ja propaganda, mutta se tuntuu koskevan enemmänkin suomalaisia, joiden Nato-kantoja yritetään muuttaa Putin-vastaisella vihapropagandalla. Se on tietysti vaaraksi niin Suomelle kuin Venäjällekin. Sanoma-konsernin kumouksellinen toiminta Venäjän alueella on luku erikseen, mutta se on onneksi suurimmalta osalta torjuttu, kun konsernin Venäjän toiminnot ajetaan lopullisesti alas.
Saturday, December 27, 2014
Friday, December 26, 2014
DNR taistelee suomalaisissa maastopuvuissa
DNR:n Helsingin edustusto toimittaa DNR:n kansanarmeijalle suomalaisia maastopukuja, villapaitoja, kommandopipoja, taisteluliivejä, lämpöpukuja, goretex-asuja yms. yms. Lisäksi edustusto toimittaa humanitaarista apua Donbassin lapsiperheille. Myös suomalaisia vapaaehtoisia ja asiantuntijoita on lähdössä Donbassiin, tästä lisää tällä palstalla.
Sunday, December 21, 2014
Moskovassa perustettiin Suur-Venäjä-puolue
Moskovan Ermitazh-hotellissa tänään järjestetty Suur-Venäjä-puolueen perustamiskonferenssi (ks. kuva yllä) veti salin täyteen aktivisteja ja patriootteja. Suur-Venäjä-puolueen ideana on yhdistää historiallisia Venäjän alueita ja antaa ulkovenäläisille paremmat mahdollisuudet poliitiseen toimintaan ja vaikuttamiseen. Tilaisuudessa esitetty puolueohjelman luonnos, manifesti (ks. kuva alla) käsitteli laajasti puolueen ideaa. Puolueen aktivisteihin kuuluu toimittajia, tutkijoita, historioitsijoita ja patrioottisten järjestöjen ihmisiä sekä ulkovenäläisiä aktivisteja.
Manifestin mukaan Suur-Venäjä tarkoittaa maa-aluetta, jota Neuvostoliittoon ja Venäjän imperiumiin kuuluvat kansat asuttavat. Nykyisen Venäjän ulkopuolella asuu noin 150 miljoonaa historiallisen Venäjän alamaista tai heidän jälkeläistään. Manifestissa sanotaan hieman tiivistäen mm. seuraavaa:
Venäjä on kahden suuren imperiumin -- Bysantin ja Mongolien -- perillinen. Suur-Venäjä on slaavien, suomalais-ugrilaisten kansojen, tataarien ja muiden Euraasian kansojen maa-aluetta. 1980-1990-lukujen taitteessa venäläinen sivilisaatio oli tuhoutumisen partaalla. Toisen maailmansodan jälkeinen maailmanjärjestys luhistui, Varsovan sopimus mitätöitiin, Neuvostoliitto lakkasi olemasta. Monet teollisuudenalat romahtivat, rahoitusjärjestelmä ajautui ulkomaiseen ohjaukseen. Kymmenet miljoonat Venäjän maanmiehet, mukaan luettuna entisen Venäjän imperiumin kaikki kansat, joutuivat suureen hajaannukseen. Läntiset tutkijat julistivat länsimaisen sivilisaation lopullista voittoa, historian loppua ja yksinapaisen maailman syntyä. Mutta historia on monesti osoittanut Venäjän kyvyn nousta tuhkasta liberaalisten kokeilujen maalle 1990-luvulla aiheuttamista suunnattomista vahingoista huolimatta. Tämän päivän tilanne antaa Venäjälle tilaisuuden irtaantua naiivista eurosentrismistä ja osoittaa, että Venäjä kykenee aktiiviseen politiikkaan kaikissa ilmansuunnissa. Historiallisen Venäjän alueelle syntyneiden valtioiden suvereniteettia kunnioittaen haluamme luoda yhteisen poliittisen, taloudellisen, kulttuurisen, humanitaarisen ja tiedonvälityksellisen tilan. Euraasialainen Venäjä on sivilisaation uusi muoto. Sivilisaatioiden konflikti ei kuulu venäläiseen malliin. Venäjä on omaksunut "monikulttuurisuuden" aatteen kauan ennen länttä. Venäjä ei ole osa Eurooppaa eikä Aasiaa. Venäjä on Euraasiaa. On tutustuttava Euroopan virheisiin, jotta ne voidaan välttää. Aikamme on pakoa Euroopan illuusiosta. Eurosentrismin liberaali ajattelu on osoittautunut vaaralliseksi Euroopan maille, jotka ovat menettäneet kansallisen suvereniteettinsa sekä poliittisen ja taloudellisen itsenäisyytensä. Venäjän ja Euroopan suhteiden tulevaisuus on hyvä naapuruus. Euraasialaisuus on kansallinen ideamme. Venäjä kääntyy sisäänpäin. Venäjän on reagoitava Yhdysvaltain dominointipyrkimyksiin. Venäjän on palautettava Yhdysvaltain kanssa rauhanomainen rinnakkainelo. Venäjä kääntyy itään. Venäjän kieli ja kulttuuri ovat venäläisen euraasialaisen sivilisaation kehys. 1990-luvulla venäläinen kulttuuri joutui voimakkaan hyökkäyksen kohteeksi länsimaisen kultuurin laajentuessa kansamme kulutuskultuurin osaksi. Joukkotiedotuksesta tuli venäläisvastaisen propagandan instrumentti. Erilaiset länsimaiset lainasanat ovat vahingoittaneet venäjän kieltä, länsimaiset standardit heikentäneet kouluopetusta ja osaamista. Perinteiset arvot ovat pelastus venäläisen kulttuurin kriisistä. Kulttuuriaarteiden pitää olla jokaisen venäläisen ulottuvilla. Sukupolvien välinen yhteys on palautettava. Venäjän valtiollisuuden uudelleenrakentaminen liberaaleilla resepteillä ei voi onnistua. Venäjä ei voi olla eurooppalainen standardivaltio. Venäjä on aina liittänyt itseensä maita ja kansoja. Tänään me uusien historiallisen tosiasioiden edessä esitämme uusia integaation teitä. Sisäisesti vahva valtio on kansallisten intressien, rajojen ja kansalaisten turva. Venäjän valtiollisuuden erityispiirre on poliittisen johtajan valtava merkitys. Vallan jatkuvuuden toimivat mekanismit ovat välttämättömyys. On luotava uusi taloudellinen ja poliittinen eliitti, jonka elämän tarkoitus on palvella maata ja kansaa. On luotava maksimaalisen sosiaalisen oikeudenmukaisuuden yhteiskunta ja ehkäistävä suuret tuloerot. Valtion on suojeltava kansalaisia ja heidän on voitava luottaa huomiseen. Suur-Venäjä-puolue on uudenlainen poliittinen puolue, jonka tavoite on saada Venäjän ulkopuolella asuvat venäläiset osallistumaan aktiivisesti Venäjän politiikkaan.
Näin siis tiivistäen Suur-Venäjä-puolueen manifestissa. Omassa alustuksessani sanoin mm. seuraavaa:
Tänään venäläiset asuvat kaikkialla, joten Venäjäkin on kaikkialla. Maanmiesten tukemisen mekanismit ovat puutteellisia. Monet venäläiset äidit ja lapset ovat joutuneet vaikeisiin tilanteisiin, kun lapsia on otettu huostaan russofobisten ennakkoluulojen perusteella. Toisen maailmansodan jälkeen antisemitismi tuomittiin ja holokausti kirjoitettiin historiaan, mutta kukaan ei tuominnut russofobiaa eikä venäläisten kansanmurhaa, vaikka natsien päätavoiteena oli venäläisten joukkotuho, Leningradin ja muiden kaupunkien siviiliväestön hävittäminen nälkäsaarrolla. Antisemitismi on tuomittu laajasti kansainvälisellä tasolla, antisemitismi on kriminalisoitu useiden maiden rikoslaissa, maailmassa on paljon järjestöjä, jotka torjuvat antisemitsmiä. Myös russofobia on saatava Venäjän ja muiden maiden rikoslakiin, russofobiasta on tehtävä rikos, on perustettava järjestöjä, joiden päätehtävä on russofobian torjuminen. Sellaisia kuten Simon Wiesenthal -keskus tai Anti-Defamation League, jotka torjuvat tehokkaasti antisemitsimiä ja metsästävät juutalaisten murhaajia. Tärkein tehtävämme on venäläisten perusarvojen puolustaminen kaikkialla. Tällä hetkellä Venäjää vastaan käydään sotaa. Venäjä on hybridisodan kohteena. Baltian maiden apartheid-järjestelmä sortaa ja syrjii venäläisiä, länsimedia pursuaa russofobiaa, Kiovan natsiamerikkalainen fasistijuntta joukkomurhaa raskailla aseilla Donbassin siviiliväestöä. Oikeastaan länsimaat eivät tunnusta venäläisten olemassaoloa. Esimerkiksi Suomessa tai Virossa ei ole venäläisiä, on vain "venäjää puhuvia" ihmisiä. Venäläisiä ei tunnusteta vähemmistöksi. Sanaa venäläinen tai ortodoksi ei käytetä julkisuudessa näissä maissa. Tähän liittyy myös kristinuskon vastaista kiihotusta. Yhdysvallat käy tällä hetkellä Venäjää vastaan neljän rintaman sotaa. Ensimmäinen rintama on Ukraina, jossa Yhdysvallat järjesti aseistautuneen vallankaappauksen ja yritti kaapata Krimin. Toinen rintama ovat Venäjä-vastaiset sanktiot, joita Yhdysvallat sanelee Euroopalle tarkoituksena Venäjän keskiluokan manipuloiminen Putinin syrjäyttämiseksi. Yhdysvaltain päätavoite on Putinin syrjäyttäminen ja Hodorkovskin nostaminen Venäjän väliaikaishallituksen johtoon. Kolmas rintama on värivallankumousjohtaja John Tefftin nimittäminen Yhdysvaltain suurlähettilääksi Moskovaan valmistelemaan värivallankumousta ja Euromaidan-tyyppistä vallankaappausta. Neljäs rintama on ruplaan kohdistuva manipulaatio. Viides rintama ovat terrori-iskut ja false flag -operaatiot, joilla Yhdysvallat yrittää syyllistää Venäjää ja lietsoa epätietoisuutta Putinin syrjäyttämiseksi. Meidän on tuettava Novorossijan valtion muodostamista. Tällä hetkellä se koostuu Donetskin ja Luganskin kansantasavalloista (DNR ja LNR) sekä Transnistriasta (PMR), joka oli pitkään uuden Novorossijan ensimmäinen palanen. Näiden alueiden ainutlaatuisuus on siinä, että DNR, LNR ja PMR ovat ainoita alueita Euroopassa, jotka on kokonaan vapautettu amerikkalaismiehityksestä. Siksi USA ei voi sietää niitä.
Konferenssin päätteeksi annoin taas haastatteluja, mm. Lifenews-kanavalle:
Konferenssin päätteeksi annoin taas haastatteluja, mm. Lifenews-kanavalle:
Friday, December 19, 2014
Yhdysvaltain uusi värivallankumousstrategia: hallitsematon kaaos ja älykäs massa
USA asiamiehineen on masinoinut vallankaappauksia niin sanotulla värivallankumoustaktiikalla esim. ensin pommittamassaan Jugoslaviassa 2000 (ns. puskutraktorivallakumous), Gruusian ns. ruusuvallankumouksessa 2003, Ukrainan ns. oranssivallankumouksessa 2004, Irakin sodassa 2005 (ns. purppuravallankumous), Kirgistanin ns. tulppanivallankumouksessa 2005, Libanonin ns. seetrivallankumouksessa 2005, Kuwaitin ns. sinisessä vallankumouksessa 2005, Valko-Venäjän ns. farkkuvallankumouksessa 2005, Myanmarin ns. sahramivallankumouksessa 2007, Moldovan ns. rypälevallankumouksessa 2009, Iranin ns. vihreässä vallankumouksessa 2010, Kiinan ns. jasmiinivallankumouksessa 2011, sekä ns. arabikevään masinoiduissa kumouksissa, kuten Tunisian ns. jasmiinivallankumouksessa 2011, Egyptin ns. lootusvallankumouksessa 2011, Syyrian ja Libyan vastaisissa kumous- ja sotahankkeissa, sekä viimeksi Ukrainan ns. Euromaidanissa 2014 (ns. musta vallankumous ja amerikkalaisjohtoinen aseistatunut vallankaappaus nukkehallituksineen). Värivallankumouksien esiasteisiin voidaan lukea lisäksi Filippiinien ns. keltainen vallankumous 1986 ja Tsekkoslovakian ns. samettivallankumous 1989.
Nykyaikaisille värivallankumouksille on tunnusomaista sosiaalisen median aktiivinen soveltaminen massojen hallintaan. Lisäksi on havaittavissa Yhdysvaltain otteiden koveneminen. Ukrainan fasistivallankaappausta ja amerikkalaisjohtoisen nukkehallituksen asettamista Kiovaan (ns. "Euromaidan") pidetäänkin Moskovassa selvänä harjoituksena Yhdysvaltain Moskovaan suunnittelemalle aseelliselle vallankaappaukselle ja Putinin syrjäyttämiselle. Tätä tehtävää toteuttamaan Moskovaan on saapunut Yhdysvaltain suurlähettilääksi CIA-mies John Tefft, joka tehtävä on aseellisen vallankaappauksen valmistelu Moskovassa.
Moskovan konferenssissa puhunut Moskovan talousyliopiston professori Igor Orlov kertoi valtioiden muuttuneen haavoittuvaisemmiksi värivallankumousten tapaisille ulkoisille vallankaappaushankkeille maailman liikkuessa kohti "uutta keskiaikaa". Orlovin mukaan nykyiaikaisille värivallankumouksille ovat ominaisia seuraavat erityispiirteet: 1) tiukka jaottelu "vihollisiin" ja "meihin", 2) taitavasti markkinoitu "me-brändi", 3) valtion ja viranomaisten jyrkkä leimaaminen vihollisiksi (kumouspropaganda), 4) tarkoituksella lietsottu voitonvarmuus (kumousta pidetään normaalina osana kehitystä). On olennaista huomata, että kaikki länsimainen niin sanottu "Venäjän tutkimus" on tosiasiassa amerikkalaisen värivallankumousideologian legitimaatiota (siksi länsimaissa tai Suomessa ei esimerkiksi juuri edes tutkita värivallankumouksia -- niitä ei ikään kuin ole olemassa).
Orlov katsoi värivallankumouksen doktriinin kehittyneen seuraavasti: 1) Bush vanhemman doktriini ja Persianlahden mediasota, 2) Clintonin doktriini ja CIA:n luoma taleban-liike, 3) Bush nuoremman doktriini ja Irakin sodan ns. "hallittu kaaos", sekä 4) Obaman doktriini, Libyan "hallitsematon kaaos" ja Gaddafin tuhoaminen, Syyrian ja Assadin kaatoyritys, Kiovan Euromaidan ja aseellinen vallankaapaus Ukrainassa, Venäjän vastainen vallankaappaushanke. Orlovin mukaan Yhdysvaltain strategia on kehittynyt "hallitun kaaoksen" toimintamallista uuteen "hallitsemattoman kaaoksen" strategiaan, jonka ominaispiirre on niin sanotun "helposti ohjailtavan älykkään massan" hallitseminen sosiaalisella medialla.
Tilaisuuden kiinnostavinta antia oli dosentti Sergei Fedorchenkon esitelmä värivallankumouksien symboliikasta. Fedorchenko analysoi mm. eri värien vaikutuksia ihmisen hermojärjestelmään väripsykologian näkökulmasta sekä arvioi värivallankumoustekniikoiden tieteellistä taustaa ja kehitystä Yhdysvalloissa. Kaikissa värivallankumouksissa käytetään usein samanlaista symboliikka, erityisesti identtistä nyrkki-symbolia. Katso kuva, Fedorchenko luennoi:
Yhdysvaltain Venäjä-vastaisen hybridisodan ensimmäinen rintama on Ukrainan sekoittaminen, aseistautunut vallankaappaus Kiovassa, fasististen ja natsilaisten elementtien aktivoiminen, venäläis- ja juutalaisvastainen vihapropaganda sekä Krimin kaappausyritys Naton tukikohdaksi. Venäjä torjui Krimin kaappausyrityksen menestyksekkäästi.
Yhdysvaltain Venäjä-vastaisen hybridisodan toinen rintama ovat Venäjä-vastaiset pakotteet, erilaiset taloussanktiot ja matkustuskiellot, jotka tosiasiassa ovat Yhdysvaltain EU-maille sanelemia keinoja. Niiden tarkoituksena on Venäjän keskiluokan heikentäminen taloudellisesti ja Putinin kannatuksen vähentäminen. Tosiasiassa Putinin kannatus Venäjällä on kasvanut ja pakotteiden vaikutus Venäjän politiikkaa on nolla.
Yhdysvaltain Venäjä-vastaisen sodan kolmas rintama on värivallankumous-tyyppisen aseistautuneen vallankumouksen valmistelu Venäjän sisällä, mutta Bolotnajan jälkeen se on vaikeaa, koska Venäjä torjuu vallankumousvalmisteluja tehokkaasti valvomalla mm. kansalaisjärjestöjen ulkomaista rahoitusta, eikä amerikkalaisrahoitteisella valeoppositiolla (CIA-kansalaisyhteiskunta) ole mitään kannatusta.
Neljäs ja uusin rintama on yritys manipuloida ruplan kurssia tavoitteena edelleen keskiluokan aseman ja Putinin kannatuksen horjuuttaminen, mutta sekään ei ole onnistunut. Venäjä ja venäläiset ovat monella taapaa hyötyneet ruplan keinahtelusta.
Seuraavassa vaiheessa (viides rintama) USA ryhtyy aseellisiin naamioituihin provokaatioihin, kuten terrori-iskut Tsetseniassa tai muualla, suomalaisen tai ruotsalaisen matkustajalentokoneen pudottaminen Suomenlahdella ja Kaliningradin syyllistäminen, tai ydinaseen räjäyttäminen Donbassissa ja Venäjän syyttämiseen. Tarkoituksena on voimakkaalla shokkivaikutuksella aiheuttaa Venäjällä kaaos, jonka turvin Putin voidaan syrjäyttää. Merkkejä on jo olemassa. Yhdysvaltain tukemat terroristit ovat aktivoituneet mm. Tsetseniassa. CIA-vetoinen länsimedia lietsoo hysteriaa Venäjän "ilmatilaloukkauksilla" ja matkustajakoneille aiheutuvalla vaaralla, valmistellen siten maaperää terrori-iskulle ja Venäjän syyllistämiselle. Stubb on ottanut puheeksi mahdollisen suomalaisen matkustajakoneen alas ampumisen, mikä voidaan nähdä osana psykologista valmistelua terrori-iskuun. Viimeisenä keinona Yhdysvallat voi räjäyttää ydinaseen Donbassin alueella, syyttää siitä tapansa mukaan Venäjää ja hyökätä Krimille.
Yhdysvallat aktivoi asiamiehiään Venäjän naapurimaissa, Suomessa on esimerkiksi meneillään virtuaalinen sotilasvallankaappaus, jota johtaa Suomen Maanpuolustuskorkeakoulun Strategian laitoksen johtaja ja johon on todettu osallistuneen sosiaalisessa mediassa yhteensä 43 kantaupseeria, evp-upseeria tai reservin upseeria.
Iloinen naurava rupla
Eilen illalla Moskovassa katselin auton ikkunasta ruplan kursseja. Yhdessä vaihtopisteessä kurssi oli 100, toisessa 80 ja risat, jossakin 75. Kaikki nämä eri kurssit näin noin vartin aikana Moskovan keskustassa. Illalla radiouutuiset kertoivat, että keskuspankin kurssi oli nyt 73. Rupla oli siis vahvistunut eikä heikentynyt.
Putinin kolmituntinen lehdistötilaisuus kertoi ennen kaikkea siitä, että presidenttijohtoisessa demokratiassa myös suurin vastuu on presidentillä. Siksi Putin kävi huolellisesti perustellen läpi kaikki tärkeimmät sisä- ja ulkopoliittiset asiat. Mukana olivat myös kaikkein tiukoimmat kysymykset, joihin Putin vastasi laajasti.
Moskovassa on nyt valtavasti hyväntuulisia, tyytyväisinä myhäileviä ihmisiä. Melkein jokaisen säästöt ovat tuplaantuneet, koska venäläiset perinteisesti pitävät suurimman osan säästöistä ulkomaan valuutassa. Ihmiset vaivoin peittelevät riemuaan, kun uutterasti säästetyt varat riittävätkin nyt vaikkapa tuplasti suunniteltua parempaan uuteen autoon.
Tietenkin jotkut hinnat ovat nousseet, mutta kohtuudella. Kauppiaat ovat hyväntuulisia, ensinnäkin siksi, koska hintoja voi hyvällä omallatunnolla jonkin verran nostaa, ja toiseksi siksi, että yhtä hyvällä omallatunnolla hintoja ei tarvitse enää laskea, vaikka rupla nyt vahvistuu.
Venäjän media kertoo ruplan "keinumisesta" (kolybanije), Suomen media liioitellen "heittelehtimisestä" tai "romahduksesta".
Kohteliaat venäläiset eivät kuitenkaan halua loukata rusofobiaa sairastavien länsimaiden herkkiä tunteita. Siksi puhutaan salaperäisesti hymyillen "talouskriisistä", jotta ei loukattaisi sanktioidensa kanssa tohkeissaan olevia länsimaita, jotka ovat nyt olevinaan tyytyväisiä tilanteeseen.
Aamulla kuuntelin hyväntuulisten moskovalaisten radiokeskustelua. Tyytyväistä naureskelua, vitsailua, kikatusta, hyrinää ja kehräystä kesti ainakin pari tuntia. Yksi hauska kysymys tarttui korviini, kun toimittaja tiedusteli vieraalta: Kenen kanssa meinaatte jakaa tuplaantuneet säästönne? Vieras vastasi: Aion jakaa ihmisten kanssa vain hyvän tuuleni!
Keskustelun ironia paljasti senkin, että vastuulliset venäläiset, joiden säästöt ovat tuplaantuneet, tietysti auttavat sukulaisiaan ja tuttaviaan.
Eilen ehdin kuuntelemaan ja seuraamaan Putinin lehdistotilaisuutta jonkin verran. Olin yllättynyt siitä, että Suomen russofobiset mediat antavat Putinin puheesta paljon väärää tietoa, jotka on taitavasti manipuloitu erilaisiin virheellisiin suomennoksiin. Melkein jokainen Putinin lausunto oli suomennettu ovelasti väärin. Erityisesti väärää tietoa levittävät YLE ja Sanoma-konserni.
Huolestuttavaa tämä on siksi, että suomalaiset poliitikot ovat suomalaisen median disinformation varassa. Siksi Suomen ulkopolitiikan tekijöille pitäisi jakaa Putinin puheesta valantehneen kielenkääntäjän oikeaksi todistetut suomennokset.
Muutoin oli ikävä katsella, minkälaiseen russofobiseen sotapsykoosin media suomalaisia ajaa. Aamu-tv:ssä eilisen tapahtumia pui kolme tunnettua suomalaista russofobia, joiden ammattina on Venäjän ja sen johdon panettelu. Tilaisuus muistutti aivan psykiatrin istuntoa tai ryhmäterapiaa, jossa russofobiaa sairastavat kertoivat harhaluuloistaan ja hallusinaatioistaan.
Moskovassa tapaamani suomalainen liikemies kuitenkin harmitteli ruplan vahvistumista. Miksi? Koska hänelle ruplan romahdus merkitsee onnen päiviä, edullisia tuotantokustannuksia.
Sana rupla tulee venäjän kielen sanasta rubl, joka tulee venäjän kielen verbistä rubit, pilkkoa. Ruplat pilkottiin aikanaan hopeaharkoista, joita kutsuttiin grivnoiksi. Tänään Ukrainan valuuttaa kutsutaan grivnaksi.
Mutta älkää ihmeessä kertoko kenellekään, miten hyvällä tuulella venäläiset ovat. Mikään muu ei raivostuta länsimaista patologista russofobia enempää kuin hyväntuulinen venäläinen.
P.S.
Liittyen näihin Mistral-kauppoihin. Venäjähän tilasi Ranskalta 2 Mistral-helikopteritukialusta. Nyt USA painostaa Ranskaa, joka ei uskalla toimittaa niitä. Venäjä ilmoittaa, että niille kelpaa sekin, että kauppa puretaan ja kauppasumma maksetaan takaisin. Ruplan nykykurssilla kauppasumma tuo Venäjän kassaan enemmän kuin tuplasti sen, mitä Mistraleista aikanaan maksettiin. Lisäksi päälle tulevat sopimussakot, jotka euromääräisinä satavat nekin Venäjän laariin yli kaksinkertaisina. Nyt siis Venäjän kassaan sataa rahaa 4-5 Mistralin edestä! Hyvin menee! Ei ihme että Moskovassa on niin hyväntuulisia ihmisiä.
P.S. II
Joku kyseli pankkilainojen vaikutuksista venäläisten taloustilanteeseen. Niillä ei ole suurempaa vaikutusta, koska esimerkiksi asuntolainat ovat todella harvinaisia Suomeen verrattuna eivätkä nekään ole läheskään aika valuuttamääräisiä.
Sunday, December 14, 2014
Demaripoliitikko vaatii miljoonien venäläisten joukkomurhaa
Porilainen demaripoliitikko Kimmo Ojala (sd) vaatii Facebook-kirjoituksissaan länsivaltoja joukkomurhaamaan useiden venäläisten kaupunkien siviiliväestön. Lisäksi Ojala pyytää länsivaltoja tuhoamaan Donbassin alueella ainakin 100 000 venäläissotilasta (vaikka siellä ei edes ole venäläisiä joukkoja). Marraskuun alussa kirjoittamassaan uhkauksessa Ojala vaatii Sevastopolin, Kaliningradin, Murmanskin ja Kronstadtin kaupunkien hävittämistä väestöineen. Uhkauksiaan Ojala on kirjoitellut mm. Suomen venäläisten Facebook-seinille. Hän on myös toistuvasti ja eri tavoilla kehottanut murhaamaan venäläisiä. Ojala vaatii myös Venäjän hävittämistä ja kutsuu Venäjän johtoa rikolliseksi. Porin demarien johto ei ole puuttunut Ojalan kirjoituksiin mitenkään. Tällä hetkellä valtakunnansyyttäjänvirasto tutkii, onko Ojalaa ja Porin demareita kohtaan aiheellista nostaa syyte kiihottamisesta kansanryhmää vastaan. Eurooppalaisen hallituspuolueen joukkomurha-uhkaukset kiinnostavat myös Venäjän tiedotusvälineitä, eritoten tilanteessa, jossa demaripoliitikko yllyttää tuhoamaan useiden venäläisten kaupunkien väestön.
Saturday, December 13, 2014
Monday, December 8, 2014
Russofobiasta
Venäjän presidentinhallinnon tutkimuslaitos ja asiantuntijaorganisaatio Venäjän strategisten tutkimusten instituutti (RISI) on äskettäin julkaissut ensimmäisen virallisen katsauksen aatteellisen venäläisvastaisuuden eli russofobian ongelmaan. Otsikolla "Russofobia" julkaistu tutkimus käsittelee ainutlaatuisella tavalla länsimaisen aatteellisen venäläisvastaisuuden historiaa ja nykypäivää. Toisen maailmansodan jälkeen antisemitismi sai selvän kansainvälisen tuomion, mutta ei russofobia, vaikka natsit ja heidän liittolaisensa tuhosivat eniten juuri venäläisiä ideologisin perustein.
Russofobia-katsaukseen sisältyy joukko uusia ja mielenkiintoisia tieteellisiä havaintoja. Tärkein niistä on se, että russofobiasta on tullut keskeinen osa länsimaiden identiteettiä ja länsimaat ovat riippuvaisia russofobisesta informaatiosta. Toinen mielenkiintoinen havainto on siinä, että russofobiasta on tullut muiden vaarallisten länsimaisten aatteiden (liberalismi, natsismi, kommunismi) ohella myös Venäjän sisäinen uhka. Kolmanneksi merkittävää on muistuttaa, että keinotekoinen Ukrainan käsite on puolalaisten russofobien Venäjän hajottamiseksi kehittämä pseudotieteellinen teoria – mitään "Ukrainaa" ei siis tosiasiallisesti ole olemassa, ainakaan historiallisesti. Neljänneksi on muistutettava, että russofobiaa voi pitää myös patologiana eli mielen sairautena.
Raportti muuttuu hyödylliseksi esimerkiksi silloin, kun arvioidaan vaikkapa suomalaisen valtamedian Venäjä-vihamielistä kirjoittelua. Se muuttuu ymmärrettävämmäksi, jos tunnustetaan patologisen russofobian rooli keskeisenä osana suomalaista kansallista identiteettiä. Iltapäivälehtien päivittäinen annos Putin-vihaa on siis eräänlaista huumetta suomalaisille. Voi olla, että joidenkin on jopa vaikea elää ilman päivittäistä Venäjä-vihan annostaan.
Russofobia-tutkimuksessa katsotaankin, että länsimaisille kansoille on kasvanut "voimakas psykologinen riippuvuus russofobisesta informaatiosta". Vuosien saatossa psyykkinen riippuvuus Venäjää koskevasta negatiivisesta informaatiosta on kasvanut syvemmäksi kuin koskaan. Tästä todistaa esimerkiksi se, että Suomessa on vaikea olla suosittu poliitikko ilman Venäjän ja venäläisten julkista parjaamista (esimerkiksi Suomessa Vihreiden suosio perustuu valtaosin rasistiseen russofobiaan). Suomessa on myös poliitikkoja ja kirjailijoita, joiden asema perustuu kokonaan Venäjä-vihalle (Heidi Hautala, Sofi Oksanen). Russofobia-raportissa sanotaankin, että länsimaisen sivilisaation identiteetti on tullut riippuvaiseksi Venäjä-kuvasta. Paradoksaalisesti tämä tarkoittaa, että russofobisella agitaatiolla on päinvastainen vaikutus: se lähentää psyykkisesti Venäjään. Olennaista on myös havaita, että russofobia on psyykkisesti epätasapainoista. Länsimaihin on siis syntynyt suuri joukko poliitikkoja, tutkijoita ja kirjailijoita, jotka eivät pysty psyykkisesti tasapainoiseen Venäjä-suhteeseen. Tämä näkyy Suomessa etenkin Sanoma-konsernin tuotteiden sisällöissä.
Russofobia-termin esitteli ensimmäisen kerran venäläinen diplomaatti Fjodor Tjutchev. Hän kuvasi russofobiaa patologiaksi, mielen sairaudeksi. Käsitteenä russofobiasta on tullut melko tunnettu, mutta kuitenkin vähän tutkittu. Merkittävimpiin russofobian varsinaisiin läntisiin tutkimuksiin lukeutuu Andrei Tsygangovin "Russophobia: Anti-Russian Lobby and American Foreign Policy", jossa tarkastellaan amerikkalaisvetoista venäläisvastaista lobbausta, sekä Jimmie E. Cainin "Bram Stoker and Russophobia", jossa russofobisen Kreivi Dracula -vampyyrimyytin synty selostetaan Krimin sodan taustaa vasten. Varsinaisesti russofobia on kuitenkin erittäin harvinainen tutkimuskohde verrattuna esimerkiksi antisemitismiin.
Raportin mukaan russofobia ei tarkoita pelkkiä kielteisiä tuntemuksia Venäjästä ja venäläisistä, vaan se viittaa kokonaiseen ideologiaan, aatteiden ja käsitteiden kokonaisuuteen, joilla on oma historiansa ja tyypilliset ilmenemismuotonsa. Russofobia on ennen kaikkea länsimainen ideologia, kokoelma väitteitä ja rasistista disinformaatiota venäläisen kansan pahuudesta. Russofobiassa venäläiset esitetään kyvyttöminä kaikkeen siihen, mihin muut kansan ja eritoten länsimaiset kansat kuulemma pystyvät. Russofobiset selitykset ovat useimmiten kulttuurihistoriallisia tai geneettisiä. Venäjä esitetään vieraana sivilisaationa ja länsimaisuudelle vastakkaisena. Erityisen keskeistä russofobiassa on kiistää länsimaisten perusarvojen – demokratian, tasa-arvon, ihmisoikeuksien ja sananvapauden – olemassalon mahdollisuus Venäjällä, vaikka tosiasiassa Venäjällä tilanne on näiden perusoikeuksien suhteen monesti paljon parempi kuin länsimaissa. Esimerkiksi sananvapaustilanne on olennaisesti parempi Venäjällä kuin Suomessa. Russofobiseen propagandaan sisältyy johtopäätös torjua kaikki venäläisyys joko kulttuurisesti tai fyysisesti.
Tyypillinen russofobian ilmenemismuoto on kaikkien kielteisten inhimillisten piirteiden heijastaminen venäläisiin. Esimerkiksi länsimaisessa mediassa, elokuvassa ja kirjallisuudessa venäläinen nainen esitetään ilman muuta prostituoituna. Russofobiassa myös lietsotaan syyllisyyden tunnetta venäläisiin. Esimerkiksi suomalaisten pakkoluovutetuille alueille kohdistuvan kotiseutumatkailun keskeisenä tavoitteena on lietsoa alueen venäläisiin asukkaisiin syyllisyyden tunnetta siitä, että heillä mukamas ei ole oikeutta asua omalla maallaan, ja toiseksi levittää pseudohistoriallista valhetta siitä, että kysymys olisi "Karjalasta". Russofobiaan sisältyy tavalla tai toisella aina toive siitä, että Venäjä lakkaisi olemasta. Russofobian tavoitteena on Venäjän ja venäläisyyden henkinen, kulttuurinen, poliittinen ja fyysinen hävittäminen.
Hyvä esimerkki suomalaisesta valtiollisesta russofobiasta on suhtautuminen Suomen venäläisiin, joiden olemassaolo virallisesti kiistetään. Virallisen näkemyksen mukaan Suomessa on vain "venäjänkielisiä", ei venäläisiä. Näin ollen esimerkiksi Suomen vähemmistövaltuutetun ei tarvitse puuttua venäläisvastaisuuteen, koska Suomen valtio ei tunne eikä tunnusta venäläisyyttä Suomessa olemassa olevana ilmiönä. Suomessa ovela taktiikka on myös sijoittaa suomenruotsalaisia poliitikkoja tärkeisiin vähemmistöjen asemaa valvoviin tehtäviin. Näin voidaan estää venäläisten oikeuksien puolustaminen. Suomenruotsalaisen RKP-puolueen ainoa poliittinen tavoite on varmistaa niin sanotun suomenruotsalaisen vähemmistön omat poliittiset ja taloudelliset privilegiot historiallisesti venäläisten kustannuksella. Tuloksena on joukko sammakoita laukovia loispoliitikkoja, jotka varmistavat asemiaan russofobisella propagandalla.
Historiallisesti russofobia on kehittynyt kahdeksi suuntaukseksi: optimistiseksi ja pessimistiseksi. Optimistinen russofobia näkee venäläiset kehityskelpoisiksi, mikäli nämä hylkäävät venäläisyyden, luopuvat ortodoksiuskosta ja alistavat Venäjän länsimaiden siirtomaaksi. Pessimistinen russofobia ei usko tähän mahdollisuuteen ja näkee Venäjän ikuisena vihollisena ja venäläiset parantumattomina. Periaatteessa russofobiaan liittyy siis "myönteisen" Venäjä-kuvan mahdollisuus: länsimaisessa russofobiassa myönteisesti kuvataan vain niitä venäläisiä, jotka ovat omaksuneet länsimaisen russofobian. Esimerkiksi länsimediassa asiantuntijan rooli annetaan vain niille venäläisille, jotka ovat omaksuneet länsimaiset arvot ja russofobian ja saavat palkkaa länsimaista (hyvä esimerkki on Pietarissa toimiva amerikkalaisrahoitteinen "Eurooppalainen yliopisto" ja sen etäpesäkkeet länsimaissa).
Monet russofobiset teoriat, kuten ns. normanniteoria, ovat vakiintuneet länsimaiseen poliittiseen ideologiaan. Normanniteorian mukaan Venäjän valtio syntyi, kun kyvyttömät venäläiset kutsuivat normannit eli viikingit hallitsemaan itseään. Teorian ytimessä on russofobinen ajatus siitä, että venäläiset eivät kykene hallitsemaan itseään. Tämä teesi on edelleen keskeinen russofobian elementti. Äskettäin esimerkiksi Suomen puolustusvoimien palveluksessa oleva kenraali on aktiivisesti kannattanut normanniteoriaa sosiaalisessa mediassa. Tätä voidaan pitää epäsuorana uhkauksena ja hyväksyntänä miehitykselle tai sotilaalliselle hyökkäykselle Venäjää vastaan.
Puola ja puolalaiset ovat historiallisesti keskeisimmät russofobian kehittäjät. Puola on myös ollut länsimaille tärkeä Venäjää koskevan informaation lähde. Kiinnostavaa kyllä puolalaiset usein kiistivät Moskovan venäläisten venäläisyyden ja kuvasivat heidät suomalaisina. Puolan kapinan epäonnistumisen jälkeen puolalainen älymystö ryhtyi suunnittelemaan Venäjän hajottamista keinotekoisen Ukraina-käsitteen avulla. Muinaisen Kiovan Venäjän varsinaisena perillisenä pidettiin siis nyt keksittyä Ukrainaa, kun Moskovan venäläiset esiteltiin arveluttavina suomalaisina. Venäjän "ukrainisaatio" eli keinotekoisen Ukraina-käsitteen käyttäminen on russofobista "derusifikaatiota" eli venäläisyyden kiistämistä ja hävittämistä kaikkialla menneisyydessä ja tulevaisuudessa. Kiinnostavaa kyllä russofobisen Ukraina-teorian kannattajan pitävät Moskovan venäläisiä nimenomaan suomalaisina.
Eräs länsimaisen russofobian keskeinen tavoite on tuhota Venäjä sisältä käsin levittämällä sinne russofobiaa. Venäjän sisäinen russofobia ja sen historia on oma lukunsa, joka liittyy jonkin länsimaisen ääri-idelogian (liberalismi, natsismi, kommunismi) vaikutukseen ja leviämiseen Venäjän sisällä. Russofobiasta on vaarassa tulla osa nykyajan venäläisten omakuvaa ja informaatiotilaa. Esimerkkinä tästä on optimistisen russofobian ajattelutapa siitä, että länsimaat ovat normi ja Venäjä on jonkinlainen poikkeama normista. Venäjä torjuu russofobiaa Venäjän sisällä valvomalla esimerkiksi Venäjällä toimivien järjestöjen ulkomaista rahoitusta.
Russofobia-raportin johtopäätöksen mukaan russofobia on aate, joka edellyttää tarkkaa seurantaa ja kamppailua. Russofobiaa on tutkittava syvällisesti ja tarkkailtava sen ilmenemismuotoja ja niiden seuraamuksia. Venäjän on kehittettävä strategia läsnäololleen länsimaisessa informaatiotilassa, luotava monipuolinen vaikutuskanavien järjestelmä ja taktiikka russofobian vastaiseen taisteluun. Mallia voidaan ottaa antisemitsimin vastaisesti taistelusta. Maailmassa on paljon järjestöjä ja instituutioita, jotka torjuvat antisemitismiä, kuten jo 1913 perustettu Anti-Defamation League. Vastaava järjestö pitäisi saada torjumaan russofobiaa. Tarvitaan tieteellisiä laitoksia ja informaatiokeskuksia, jotka torjuvat russofobiaa samalla tavalla kuin Simon Wiesenthal -keskus tai Stephen Roth -instituutti torjuvat antisemitismiä. On jatkuvasti selvitettävä ja tutkittava tietoja russofobien aktiivisuudesta.
Russofobiaa vastaan on taisteltava kansainvälisesti ja russofobialle on saatava selvä tuomio kansainvälisellä tasolla. Toisen maailmansodan jälkeen antisemitismi sai selvän kansainvälisen tuomion, mutta ei russofobia, vaikka natsit ja heidän liittolaisensa tuhosivat eniten juuri venäläisiä ideologisin perustein. Ulkomailla asuvien venäläisten oikeuksia on suojeltava aktiivisemmin. Länsimaissa ei käytännössä ole olemassa venäläislobbia, joka ajaisi Venäjän ja venäläisten oikeuksia.
Russofobien kaikki toimet on arvioitava oikeudellisesti. Russofobialle on annettava oikeudellinen määrittely Venäjän lainsäädönnössä, suojeltava kansalaisia sen ilmenemismuodoilta. Russofobian vastustamisesta on tehtävä kansallisen ideologian perusta.
Lähde:
Русофобия. Аналитические обзоры РИСИ. Выпуск 5. Москва. 2014
Russofobia-katsaukseen sisältyy joukko uusia ja mielenkiintoisia tieteellisiä havaintoja. Tärkein niistä on se, että russofobiasta on tullut keskeinen osa länsimaiden identiteettiä ja länsimaat ovat riippuvaisia russofobisesta informaatiosta. Toinen mielenkiintoinen havainto on siinä, että russofobiasta on tullut muiden vaarallisten länsimaisten aatteiden (liberalismi, natsismi, kommunismi) ohella myös Venäjän sisäinen uhka. Kolmanneksi merkittävää on muistuttaa, että keinotekoinen Ukrainan käsite on puolalaisten russofobien Venäjän hajottamiseksi kehittämä pseudotieteellinen teoria – mitään "Ukrainaa" ei siis tosiasiallisesti ole olemassa, ainakaan historiallisesti. Neljänneksi on muistutettava, että russofobiaa voi pitää myös patologiana eli mielen sairautena.
Raportti muuttuu hyödylliseksi esimerkiksi silloin, kun arvioidaan vaikkapa suomalaisen valtamedian Venäjä-vihamielistä kirjoittelua. Se muuttuu ymmärrettävämmäksi, jos tunnustetaan patologisen russofobian rooli keskeisenä osana suomalaista kansallista identiteettiä. Iltapäivälehtien päivittäinen annos Putin-vihaa on siis eräänlaista huumetta suomalaisille. Voi olla, että joidenkin on jopa vaikea elää ilman päivittäistä Venäjä-vihan annostaan.
Russofobia-tutkimuksessa katsotaankin, että länsimaisille kansoille on kasvanut "voimakas psykologinen riippuvuus russofobisesta informaatiosta". Vuosien saatossa psyykkinen riippuvuus Venäjää koskevasta negatiivisesta informaatiosta on kasvanut syvemmäksi kuin koskaan. Tästä todistaa esimerkiksi se, että Suomessa on vaikea olla suosittu poliitikko ilman Venäjän ja venäläisten julkista parjaamista (esimerkiksi Suomessa Vihreiden suosio perustuu valtaosin rasistiseen russofobiaan). Suomessa on myös poliitikkoja ja kirjailijoita, joiden asema perustuu kokonaan Venäjä-vihalle (Heidi Hautala, Sofi Oksanen). Russofobia-raportissa sanotaankin, että länsimaisen sivilisaation identiteetti on tullut riippuvaiseksi Venäjä-kuvasta. Paradoksaalisesti tämä tarkoittaa, että russofobisella agitaatiolla on päinvastainen vaikutus: se lähentää psyykkisesti Venäjään. Olennaista on myös havaita, että russofobia on psyykkisesti epätasapainoista. Länsimaihin on siis syntynyt suuri joukko poliitikkoja, tutkijoita ja kirjailijoita, jotka eivät pysty psyykkisesti tasapainoiseen Venäjä-suhteeseen. Tämä näkyy Suomessa etenkin Sanoma-konsernin tuotteiden sisällöissä.
Russofobia-termin esitteli ensimmäisen kerran venäläinen diplomaatti Fjodor Tjutchev. Hän kuvasi russofobiaa patologiaksi, mielen sairaudeksi. Käsitteenä russofobiasta on tullut melko tunnettu, mutta kuitenkin vähän tutkittu. Merkittävimpiin russofobian varsinaisiin läntisiin tutkimuksiin lukeutuu Andrei Tsygangovin "Russophobia: Anti-Russian Lobby and American Foreign Policy", jossa tarkastellaan amerikkalaisvetoista venäläisvastaista lobbausta, sekä Jimmie E. Cainin "Bram Stoker and Russophobia", jossa russofobisen Kreivi Dracula -vampyyrimyytin synty selostetaan Krimin sodan taustaa vasten. Varsinaisesti russofobia on kuitenkin erittäin harvinainen tutkimuskohde verrattuna esimerkiksi antisemitismiin.
Raportin mukaan russofobia ei tarkoita pelkkiä kielteisiä tuntemuksia Venäjästä ja venäläisistä, vaan se viittaa kokonaiseen ideologiaan, aatteiden ja käsitteiden kokonaisuuteen, joilla on oma historiansa ja tyypilliset ilmenemismuotonsa. Russofobia on ennen kaikkea länsimainen ideologia, kokoelma väitteitä ja rasistista disinformaatiota venäläisen kansan pahuudesta. Russofobiassa venäläiset esitetään kyvyttöminä kaikkeen siihen, mihin muut kansan ja eritoten länsimaiset kansat kuulemma pystyvät. Russofobiset selitykset ovat useimmiten kulttuurihistoriallisia tai geneettisiä. Venäjä esitetään vieraana sivilisaationa ja länsimaisuudelle vastakkaisena. Erityisen keskeistä russofobiassa on kiistää länsimaisten perusarvojen – demokratian, tasa-arvon, ihmisoikeuksien ja sananvapauden – olemassalon mahdollisuus Venäjällä, vaikka tosiasiassa Venäjällä tilanne on näiden perusoikeuksien suhteen monesti paljon parempi kuin länsimaissa. Esimerkiksi sananvapaustilanne on olennaisesti parempi Venäjällä kuin Suomessa. Russofobiseen propagandaan sisältyy johtopäätös torjua kaikki venäläisyys joko kulttuurisesti tai fyysisesti.
Tyypillinen russofobian ilmenemismuoto on kaikkien kielteisten inhimillisten piirteiden heijastaminen venäläisiin. Esimerkiksi länsimaisessa mediassa, elokuvassa ja kirjallisuudessa venäläinen nainen esitetään ilman muuta prostituoituna. Russofobiassa myös lietsotaan syyllisyyden tunnetta venäläisiin. Esimerkiksi suomalaisten pakkoluovutetuille alueille kohdistuvan kotiseutumatkailun keskeisenä tavoitteena on lietsoa alueen venäläisiin asukkaisiin syyllisyyden tunnetta siitä, että heillä mukamas ei ole oikeutta asua omalla maallaan, ja toiseksi levittää pseudohistoriallista valhetta siitä, että kysymys olisi "Karjalasta". Russofobiaan sisältyy tavalla tai toisella aina toive siitä, että Venäjä lakkaisi olemasta. Russofobian tavoitteena on Venäjän ja venäläisyyden henkinen, kulttuurinen, poliittinen ja fyysinen hävittäminen.
Hyvä esimerkki suomalaisesta valtiollisesta russofobiasta on suhtautuminen Suomen venäläisiin, joiden olemassaolo virallisesti kiistetään. Virallisen näkemyksen mukaan Suomessa on vain "venäjänkielisiä", ei venäläisiä. Näin ollen esimerkiksi Suomen vähemmistövaltuutetun ei tarvitse puuttua venäläisvastaisuuteen, koska Suomen valtio ei tunne eikä tunnusta venäläisyyttä Suomessa olemassa olevana ilmiönä. Suomessa ovela taktiikka on myös sijoittaa suomenruotsalaisia poliitikkoja tärkeisiin vähemmistöjen asemaa valvoviin tehtäviin. Näin voidaan estää venäläisten oikeuksien puolustaminen. Suomenruotsalaisen RKP-puolueen ainoa poliittinen tavoite on varmistaa niin sanotun suomenruotsalaisen vähemmistön omat poliittiset ja taloudelliset privilegiot historiallisesti venäläisten kustannuksella. Tuloksena on joukko sammakoita laukovia loispoliitikkoja, jotka varmistavat asemiaan russofobisella propagandalla.
Historiallisesti russofobia on kehittynyt kahdeksi suuntaukseksi: optimistiseksi ja pessimistiseksi. Optimistinen russofobia näkee venäläiset kehityskelpoisiksi, mikäli nämä hylkäävät venäläisyyden, luopuvat ortodoksiuskosta ja alistavat Venäjän länsimaiden siirtomaaksi. Pessimistinen russofobia ei usko tähän mahdollisuuteen ja näkee Venäjän ikuisena vihollisena ja venäläiset parantumattomina. Periaatteessa russofobiaan liittyy siis "myönteisen" Venäjä-kuvan mahdollisuus: länsimaisessa russofobiassa myönteisesti kuvataan vain niitä venäläisiä, jotka ovat omaksuneet länsimaisen russofobian. Esimerkiksi länsimediassa asiantuntijan rooli annetaan vain niille venäläisille, jotka ovat omaksuneet länsimaiset arvot ja russofobian ja saavat palkkaa länsimaista (hyvä esimerkki on Pietarissa toimiva amerikkalaisrahoitteinen "Eurooppalainen yliopisto" ja sen etäpesäkkeet länsimaissa).
Monet russofobiset teoriat, kuten ns. normanniteoria, ovat vakiintuneet länsimaiseen poliittiseen ideologiaan. Normanniteorian mukaan Venäjän valtio syntyi, kun kyvyttömät venäläiset kutsuivat normannit eli viikingit hallitsemaan itseään. Teorian ytimessä on russofobinen ajatus siitä, että venäläiset eivät kykene hallitsemaan itseään. Tämä teesi on edelleen keskeinen russofobian elementti. Äskettäin esimerkiksi Suomen puolustusvoimien palveluksessa oleva kenraali on aktiivisesti kannattanut normanniteoriaa sosiaalisessa mediassa. Tätä voidaan pitää epäsuorana uhkauksena ja hyväksyntänä miehitykselle tai sotilaalliselle hyökkäykselle Venäjää vastaan.
Puola ja puolalaiset ovat historiallisesti keskeisimmät russofobian kehittäjät. Puola on myös ollut länsimaille tärkeä Venäjää koskevan informaation lähde. Kiinnostavaa kyllä puolalaiset usein kiistivät Moskovan venäläisten venäläisyyden ja kuvasivat heidät suomalaisina. Puolan kapinan epäonnistumisen jälkeen puolalainen älymystö ryhtyi suunnittelemaan Venäjän hajottamista keinotekoisen Ukraina-käsitteen avulla. Muinaisen Kiovan Venäjän varsinaisena perillisenä pidettiin siis nyt keksittyä Ukrainaa, kun Moskovan venäläiset esiteltiin arveluttavina suomalaisina. Venäjän "ukrainisaatio" eli keinotekoisen Ukraina-käsitteen käyttäminen on russofobista "derusifikaatiota" eli venäläisyyden kiistämistä ja hävittämistä kaikkialla menneisyydessä ja tulevaisuudessa. Kiinnostavaa kyllä russofobisen Ukraina-teorian kannattajan pitävät Moskovan venäläisiä nimenomaan suomalaisina.
Eräs länsimaisen russofobian keskeinen tavoite on tuhota Venäjä sisältä käsin levittämällä sinne russofobiaa. Venäjän sisäinen russofobia ja sen historia on oma lukunsa, joka liittyy jonkin länsimaisen ääri-idelogian (liberalismi, natsismi, kommunismi) vaikutukseen ja leviämiseen Venäjän sisällä. Russofobiasta on vaarassa tulla osa nykyajan venäläisten omakuvaa ja informaatiotilaa. Esimerkkinä tästä on optimistisen russofobian ajattelutapa siitä, että länsimaat ovat normi ja Venäjä on jonkinlainen poikkeama normista. Venäjä torjuu russofobiaa Venäjän sisällä valvomalla esimerkiksi Venäjällä toimivien järjestöjen ulkomaista rahoitusta.
Russofobia-raportin johtopäätöksen mukaan russofobia on aate, joka edellyttää tarkkaa seurantaa ja kamppailua. Russofobiaa on tutkittava syvällisesti ja tarkkailtava sen ilmenemismuotoja ja niiden seuraamuksia. Venäjän on kehittettävä strategia läsnäololleen länsimaisessa informaatiotilassa, luotava monipuolinen vaikutuskanavien järjestelmä ja taktiikka russofobian vastaiseen taisteluun. Mallia voidaan ottaa antisemitsimin vastaisesti taistelusta. Maailmassa on paljon järjestöjä ja instituutioita, jotka torjuvat antisemitismiä, kuten jo 1913 perustettu Anti-Defamation League. Vastaava järjestö pitäisi saada torjumaan russofobiaa. Tarvitaan tieteellisiä laitoksia ja informaatiokeskuksia, jotka torjuvat russofobiaa samalla tavalla kuin Simon Wiesenthal -keskus tai Stephen Roth -instituutti torjuvat antisemitismiä. On jatkuvasti selvitettävä ja tutkittava tietoja russofobien aktiivisuudesta.
Russofobiaa vastaan on taisteltava kansainvälisesti ja russofobialle on saatava selvä tuomio kansainvälisellä tasolla. Toisen maailmansodan jälkeen antisemitismi sai selvän kansainvälisen tuomion, mutta ei russofobia, vaikka natsit ja heidän liittolaisensa tuhosivat eniten juuri venäläisiä ideologisin perustein. Ulkomailla asuvien venäläisten oikeuksia on suojeltava aktiivisemmin. Länsimaissa ei käytännössä ole olemassa venäläislobbia, joka ajaisi Venäjän ja venäläisten oikeuksia.
Russofobien kaikki toimet on arvioitava oikeudellisesti. Russofobialle on annettava oikeudellinen määrittely Venäjän lainsäädönnössä, suojeltava kansalaisia sen ilmenemismuodoilta. Russofobian vastustamisesta on tehtävä kansallisen ideologian perusta.
Lähde:
Русофобия. Аналитические обзоры РИСИ. Выпуск 5. Москва. 2014
Tuesday, December 2, 2014
Johan Bäckmanin sensuroimattomat vastaukset liittyen Helsingin kirjamessujen Venäjä-teemavuoteen
Ohessa vastaukseni Taika Dahlbomin Kirjasfääri-blogin kysymyksiin liittyen Helsingin kirjamessujen Venäjä-teemavuoteen. Taika joutui blogiaan varten hieman lyhentämään vastauksiani, joten ohessa vastaukseni kokonaisuudessaan.
Taika Dahlbom: Mitä mieltä olette tästä, että Venäjä on valittu Helsingin kirjamessujen vuoden 2015 teemamaaksi?
Johan Bäckman: Se varmasti parantaa Suomen heikkoa sananvapaustilannetta. Meillähän ei juurikaan ole avointa keskustelua missään, ei myöskään kirjallisuudessa. Venäjällä on paljon enemmän sananvapautta kuin Suomessa. Venäjällä on valtava määrä erilaista kirjallisuutta, erilaisia lahjakkaita kirjailijoita, siellä julkaistaan paljon eri tyyppistä ja tyylistä laadukasta kirjallisuutta erilaisista näkökulmista. Tällainen moninaisuus ja sananvapaus on tietysti suomalaisille melko tuntematonta, mutta se on suuri rikkaus ja voisi rikastuttaa suomalaistakin kulttuuria. Venäjällä on myös paljon erilaisia kirjailijajärjestöjä. Tämä on erinomainen tilaisuus tuoda esiin venäläisen yhteiskunnan avoimuutta ja antaa suomalaisillekin kirjailijoille tilaisuus kehittyä.
Venäjä kirjamessujen teemamaana kertoo varmasti Suomen ja Venäjän suhteiden lähentymisestä, onhan järjestelyissä mukana myös Venäjän suurlähetystö. Muutoinkin Ukrainan kriisi tuntuu lähentäneen Suomea Venäjään, koska meillä on aina ollut hyvät suhteet itänaapuriin sotien jälkeen. Olemme edelleen Paasikivi-Kekkosen hyväksi koetulla luottamuksen ja hyvän naapuruuden linjalla. Tällainen Venäjän nostaminen Suomen suurimman kirjallisuustapahtuman teemamaaksi kertoo juuri tästä. Se ei olisi mahdollista esimerkiksi entisessä Ukrainassa, Latviassa tai Virossa, joiden politiikka hallitustasolla on venäläisvastaista. Virossa ja Latviassa on myös käytössä venäläisiä sortava apartheid-politiikka, Ukrainassa on meneillään kansanmurha, kun Ukrainan armeija joukkomurhaa Donbassin venäläisiä siviilejä raskailla aseilla. Sen sijaan Suomen ja Venäjän välinen rauhantila on vahvistunut.
Suomi on pystynyt säilyttämään hyvät suhteet Venäjään. Kiitos kuuluu tietysti ulkopolitiikkamme johtajille, Tarja Haloselle ja Sauli Niinistölle. Viimeksi eilen Niinistö radiossa piti hyviä suhteita Venäjään tärkeänä turvallisuutemme peruspilarina, ja heti sen jälkeen tuli tämä uutinen.
Taika Dahlbom: Miten kirjallisuus voi nyky-Venäjällä?
Johan Bäckman: Venäjä on henkisesti ihmiskunnan omatunto, joten venäläisellä kirjallisuudella ja venäläisiä kirjailijoilla on suuri, globaali merkitys. Tänä vuonna Venäjällä on kovasti nostettu esiin Solzhenitsyniä, jota on esitelty paljon televisiossakin. Pietarin Dostojevski-museossa on meneillään näyttely Dostojevskin ja Solzhenitsynin tuotannon yhtäläisyyksistä. Nyt Venäjällä hyvin suosittuja ovat myös patrioottiset mielipidekirjailijat, kuten Aleksandr Dugin ja Aleksandr Prohanov, jotka rakentavat teksteillään Venäjän ja vapaustaisteluaan käyvän Novorossijan paikkaa historiassa. Solzhenitsyn on suosittu myös siksi, että hän katsoo ns. Ukrainan kuuluvan Venäjään.
Koko Ukrainahan on puolalaisten kehittämä russofobinen pseudokäsite, sen nimistä kansakuntaa ei oikeastaan ole, on vähä-Venäjä ja sen rinnalla suur-Venäjä ja valko-Venäjä, lisäksi tietysti edellä mainittu Novorossija eli uus-Venäjä, joka käy nyt itsenäisyystaisteluaan.
On hauskaa, että myös Suomessa on nyt korostettu Solzhenitsyniä, Sofi Oksanenhan kustansi "Vankileirien saariston" uudelleen, ikävä kyllä se laitos pilattiin Martti Anhavan itserakkaalla ja mitättömällä johdannolla. Mutta samaan aikaan Venäjällä "Vankileirien saaristoa" siteerataan nyt todisteena siitä, että Ukraina on osa Venäjää. Venäjällä muuten Putinin aloitteesta julkaistiin hiljattain uusi oppikirjakäyttöön lyhennetty laitos "Vankileirien saaristosta", Solzhenitsynin lesken hyväksymänä.
Anhava on muuten perustanut Suomeen Venäläisen kirjallisuuden seuran, jonka yhtenä tarkoituksena on levittää Putin-vastaista propagandaa. Se on eräänlainen äärijärjestö, joka on viime aikoina ollut onneksi aika hiljaa, mutta on valmis koviinkin provokaatioihin.
Länsimaissa esitellään usein venäläisinä sellaisia kirjailijoita, jotka eivät ole venäläisiä, esimerkiksi meillä melko tunnettu Ljudmila Ulitskaja, joka taisi julkaista jonkinlaisen Putin-vastaisen manifestin, ei ainakaan minun käsittääkseni ole venäläinen. Venäjälläkin suosittu historiallisten romaanien tekijä Boris Akunin ei hänkään ole venäläinen vaan georgialainen. Suomessa hyvin tunnettu amerikkalainen journalisti Anna Politkovskaja esitellään meillä jostakin syystä venäläisenä, vaikka hän Aamutelevisiossa itsekin kiisti olevansa venäläinen. Näitä ei-venäläisiä ja Putin-vastaisia propagandisteja länsimaiden media käyttää omassa Venäjän-vastaisessa agitaatiossaan esittelemällä heidät oikeastaan täysin valheellisesti venäläisinä.
Mielenkiintoista, että kirjamessujen Venäjä-teeman yhtenä järjestäjänä on Venäjän kirjailijaliitto -- mikä se niistä mahtaa olla, sitä on vaikea sanoa. Venäjällä on useita kirjailijajärjestöjä ja kirjailijaliittoja. Itse olen ollut paljon tekemisissä sen virallisen Venäjän kirjailijaliiton kanssa, joka on ortodoksis-patrioottinen, siis venäläinen järjestö.
Taika Dahlbom: Miten vertaisitte suomalaisten ja venäläisten suhdetta kirjallisuuteen?
Johan Bäckman: Suomessa kirjallisuus on tietysti poliittisempaa. Poliittinen romaani "Tuntematon sotilas", jonka eräs tarkoitus on vääristellä ja peitellä Suomen osallistuminen natsi-Saksan rikolliseen hyökkäys- ja tuhoamissotaan, on tästä hyvä esimerkki. Tuntemattoman sotilaan suosio on valtavaa. Toinen hyvä esimerkki on Sofi Oksanen, jolla ei ole mitään tekemistä kirjallisuuden kanssa eikä hän edes tiedä mitä on olla kirjailija. Sofi Oksasen ainoa missio on lietsoa koko ihmiskuntaan russofobiaa ja levittää maailmaan naiiveja tarinoita siitä, miten milloin mikäkin taho raiskasi virolaisia. Myös Virossa on kyllästytty siihen, että virolaiset alkavat maailmankirjallisuudessakin olla vain raiskauksen uhreja.
Oma lukunsa on suomalaisten suhde venäläiseen kirjallisuuteen. Suomessa on ensinnäkin luettu ja luetaan poikkeuksellisen paljon venäläistä kirjallisuutta, esimerkiksi vaikkapa Dostojevskin Rikos ja Rangaistus on suomennettu monta kertaa. Suomessa on myös käytetty ja käytetään hyvin taitavasti venäläistä kirjallisuutta russofobisen ja Putin-vastaisen propagandan levittämiseen. Tästä esimerkiksi Venäjän kirjallisuuden onneksi jo entinen professori Pekka Pesonen on tehnyt itselleen ammatin käsittelemällä venäläistä kirjallisuutta hyvin yksipuolisesti. Tässä russofobisessa propagandassa tärkeätä on myös ikään kuin kiistää neuvostokirjallisuuden olemassaolo.
Täytyy muistaa, että Dostojevskiähän käytettiin Suomessa syksyllä 1941 oikeutuksena Leningradin ja sen väestön hävittämiselle, kun Suomi ja Saksan piirittivät Leningradia tarkoituksena sen tuhoaminen. Esimerkiksi Paasikiven onneksi pitämättömässä radiopuheessa Leningradin kukistumisen kunniaksi viitattiin juuri Dostojevskiin. Sen takia Dostojevskin suosio voi olla ongelmallista, koska häntä voi valikoivasti käyttää russofobiseen propagandaan. Esimerkiksi russofobi Pekka Pesonen on liikaa keskittynyt juuri esim. Gogolin ja Dostojevksin avulla levitettävään propagandaan ja panetteluun.
Nykyisin Suomessa, kun puhutaan muka venäläisestä kirjallisuudesta, nostetaan esiin sellaisia kirjoittajia ja sitaatteja, joiden avulla voidaan lietsoa Venäjä- ja Putin-vihaa ja sen kautta edistää omaa uraa. Tomi Huttunen on jatkanut tätä perinnettä, ja hänestähän on nyt tehty Venäjän kirjallisuuden professori. Hänen ammattinaan on vihata ja panetella Venäjää.
Tietysti Venäjällä ihmisten tietous kirjallisuudesta on laajempaa ja Venäjällä myös julkaistaan enemmän kirjallisuutta ja sen kirjo on monipuolisempi. Venäjällä on myös hyvin erilaisia kirjailijoita, Suomessa kirjailijat ovat kaikki samanlaisia. Luulen että Suomessa käytetään kirjallisuutta, etenkin venäläistä kirjallisuutta herkemmin poliittisen propagandan välineenä. Venäjällä sananvapaus on hyvin laajaa, venäläisessä kirjakaupassa kävijä voi huomata hyllymetreittän erilaista kirjallisuutta mistä tahansa aiheesta. Esimerkiksi Stalinille on venäläisissä kirjakaupoissa nykyisin oma massiivinen hyllynsä, jossa on informaatiota laidasta laitaan.
Ikävä kyllä Suomen sananvapaustilanne on paljon heikompi ja kapeampi kuin Venäjällä. Odottaisinkin, että kirjamessut ja Venäjä-teema ehkä jotenkin parantaisivat Suomen sananvapaustilannetta.
Taika Dahlbom: Mitä venäläisiä kaunokirjallisia teoksia suosittelisitte suomalaisille lukijoille?
Johan Bäckman: No ainakin suosittelisin katsomaan, ovatko ne todella venäläisiä. Suurin osa siitä, mikä meillä esitetään venäläisenä kirjallisuutena tai runoutena, on erityisten russofobisten asiamiesten väärentämää. Esimerkiksi tämä Ulitskaja, joka käsittääkseni ei ole venäläinen. Ja amerikkalainen toimittaja Politkovskaja, jota jostakin syystä kutsutaan venäläiseksi, vaikka hänessä ei kyllä ollut mitään venäläistä. Politkovskaja syntyi Yhdysvalloissa ja oli Yhdysvaltain kansalainen.
Monet venäläisen kirjallisuuden suomennokset ovat usein huonoja tai kummallisia, kömpelöitä tai epämiellyttäviä. Siksi niitä on ikävä suositella. Esimerkiksi Martti Anhavan suomennokset ovat tällaisia. Niistä lukiessa ymmärtää, että suomentaja vihaa Venäjää ja venäläisiä. Eihän sellaista normaali ihminen voi lukea.
Suomessa on myös kääntäjä ja asiantuntija Jukka Mallinen, joka viime aikoina on alkanut kääntyä putinistiksi. Luulen että kun päästään noihin tuleviin kirjamessuihin, on Helsingin Sanomat jo lakannut paperiversiona ilmestymästä talousogelmien vuoksi ja Mallinenkin on aika lailla putinisti. Mutta täytyy elää siihen saakka.
En haluaisi suositella ihmisille luettavaksi mitään kirjoja. Sanoisin, että etsivä löytää. Kyllä ihmiset aina osaavat käyttää omia aivojaan ja etenkin nettiä. Mutta voisin mainita, että yksi omista lempikirjailijostani on neuvostolainen sotakirjailija Emanuel Kazakevich, jonka teoksia on suomennettukin paljon.
Johan Bäckman, dosentti, Venäjän strategisten tutkimusten instituutin (RISI) Pohjois-Euroopan edustaja. Bäckmanille on myönnetty Venäjän kirjailijaliiton Pohjantähti-kirjallisuuspalkinto ja Pietarin kaupungin Marsalkka Govorovin kirjallisuuspalkinto.
Taika Dahlbom: Mitä mieltä olette tästä, että Venäjä on valittu Helsingin kirjamessujen vuoden 2015 teemamaaksi?
Johan Bäckman: Se varmasti parantaa Suomen heikkoa sananvapaustilannetta. Meillähän ei juurikaan ole avointa keskustelua missään, ei myöskään kirjallisuudessa. Venäjällä on paljon enemmän sananvapautta kuin Suomessa. Venäjällä on valtava määrä erilaista kirjallisuutta, erilaisia lahjakkaita kirjailijoita, siellä julkaistaan paljon eri tyyppistä ja tyylistä laadukasta kirjallisuutta erilaisista näkökulmista. Tällainen moninaisuus ja sananvapaus on tietysti suomalaisille melko tuntematonta, mutta se on suuri rikkaus ja voisi rikastuttaa suomalaistakin kulttuuria. Venäjällä on myös paljon erilaisia kirjailijajärjestöjä. Tämä on erinomainen tilaisuus tuoda esiin venäläisen yhteiskunnan avoimuutta ja antaa suomalaisillekin kirjailijoille tilaisuus kehittyä.
Venäjä kirjamessujen teemamaana kertoo varmasti Suomen ja Venäjän suhteiden lähentymisestä, onhan järjestelyissä mukana myös Venäjän suurlähetystö. Muutoinkin Ukrainan kriisi tuntuu lähentäneen Suomea Venäjään, koska meillä on aina ollut hyvät suhteet itänaapuriin sotien jälkeen. Olemme edelleen Paasikivi-Kekkosen hyväksi koetulla luottamuksen ja hyvän naapuruuden linjalla. Tällainen Venäjän nostaminen Suomen suurimman kirjallisuustapahtuman teemamaaksi kertoo juuri tästä. Se ei olisi mahdollista esimerkiksi entisessä Ukrainassa, Latviassa tai Virossa, joiden politiikka hallitustasolla on venäläisvastaista. Virossa ja Latviassa on myös käytössä venäläisiä sortava apartheid-politiikka, Ukrainassa on meneillään kansanmurha, kun Ukrainan armeija joukkomurhaa Donbassin venäläisiä siviilejä raskailla aseilla. Sen sijaan Suomen ja Venäjän välinen rauhantila on vahvistunut.
Suomi on pystynyt säilyttämään hyvät suhteet Venäjään. Kiitos kuuluu tietysti ulkopolitiikkamme johtajille, Tarja Haloselle ja Sauli Niinistölle. Viimeksi eilen Niinistö radiossa piti hyviä suhteita Venäjään tärkeänä turvallisuutemme peruspilarina, ja heti sen jälkeen tuli tämä uutinen.
Taika Dahlbom: Miten kirjallisuus voi nyky-Venäjällä?
Johan Bäckman: Venäjä on henkisesti ihmiskunnan omatunto, joten venäläisellä kirjallisuudella ja venäläisiä kirjailijoilla on suuri, globaali merkitys. Tänä vuonna Venäjällä on kovasti nostettu esiin Solzhenitsyniä, jota on esitelty paljon televisiossakin. Pietarin Dostojevski-museossa on meneillään näyttely Dostojevskin ja Solzhenitsynin tuotannon yhtäläisyyksistä. Nyt Venäjällä hyvin suosittuja ovat myös patrioottiset mielipidekirjailijat, kuten Aleksandr Dugin ja Aleksandr Prohanov, jotka rakentavat teksteillään Venäjän ja vapaustaisteluaan käyvän Novorossijan paikkaa historiassa. Solzhenitsyn on suosittu myös siksi, että hän katsoo ns. Ukrainan kuuluvan Venäjään.
Koko Ukrainahan on puolalaisten kehittämä russofobinen pseudokäsite, sen nimistä kansakuntaa ei oikeastaan ole, on vähä-Venäjä ja sen rinnalla suur-Venäjä ja valko-Venäjä, lisäksi tietysti edellä mainittu Novorossija eli uus-Venäjä, joka käy nyt itsenäisyystaisteluaan.
On hauskaa, että myös Suomessa on nyt korostettu Solzhenitsyniä, Sofi Oksanenhan kustansi "Vankileirien saariston" uudelleen, ikävä kyllä se laitos pilattiin Martti Anhavan itserakkaalla ja mitättömällä johdannolla. Mutta samaan aikaan Venäjällä "Vankileirien saaristoa" siteerataan nyt todisteena siitä, että Ukraina on osa Venäjää. Venäjällä muuten Putinin aloitteesta julkaistiin hiljattain uusi oppikirjakäyttöön lyhennetty laitos "Vankileirien saaristosta", Solzhenitsynin lesken hyväksymänä.
Anhava on muuten perustanut Suomeen Venäläisen kirjallisuuden seuran, jonka yhtenä tarkoituksena on levittää Putin-vastaista propagandaa. Se on eräänlainen äärijärjestö, joka on viime aikoina ollut onneksi aika hiljaa, mutta on valmis koviinkin provokaatioihin.
Länsimaissa esitellään usein venäläisinä sellaisia kirjailijoita, jotka eivät ole venäläisiä, esimerkiksi meillä melko tunnettu Ljudmila Ulitskaja, joka taisi julkaista jonkinlaisen Putin-vastaisen manifestin, ei ainakaan minun käsittääkseni ole venäläinen. Venäjälläkin suosittu historiallisten romaanien tekijä Boris Akunin ei hänkään ole venäläinen vaan georgialainen. Suomessa hyvin tunnettu amerikkalainen journalisti Anna Politkovskaja esitellään meillä jostakin syystä venäläisenä, vaikka hän Aamutelevisiossa itsekin kiisti olevansa venäläinen. Näitä ei-venäläisiä ja Putin-vastaisia propagandisteja länsimaiden media käyttää omassa Venäjän-vastaisessa agitaatiossaan esittelemällä heidät oikeastaan täysin valheellisesti venäläisinä.
Mielenkiintoista, että kirjamessujen Venäjä-teeman yhtenä järjestäjänä on Venäjän kirjailijaliitto -- mikä se niistä mahtaa olla, sitä on vaikea sanoa. Venäjällä on useita kirjailijajärjestöjä ja kirjailijaliittoja. Itse olen ollut paljon tekemisissä sen virallisen Venäjän kirjailijaliiton kanssa, joka on ortodoksis-patrioottinen, siis venäläinen järjestö.
Taika Dahlbom: Miten vertaisitte suomalaisten ja venäläisten suhdetta kirjallisuuteen?
Johan Bäckman: Suomessa kirjallisuus on tietysti poliittisempaa. Poliittinen romaani "Tuntematon sotilas", jonka eräs tarkoitus on vääristellä ja peitellä Suomen osallistuminen natsi-Saksan rikolliseen hyökkäys- ja tuhoamissotaan, on tästä hyvä esimerkki. Tuntemattoman sotilaan suosio on valtavaa. Toinen hyvä esimerkki on Sofi Oksanen, jolla ei ole mitään tekemistä kirjallisuuden kanssa eikä hän edes tiedä mitä on olla kirjailija. Sofi Oksasen ainoa missio on lietsoa koko ihmiskuntaan russofobiaa ja levittää maailmaan naiiveja tarinoita siitä, miten milloin mikäkin taho raiskasi virolaisia. Myös Virossa on kyllästytty siihen, että virolaiset alkavat maailmankirjallisuudessakin olla vain raiskauksen uhreja.
Oma lukunsa on suomalaisten suhde venäläiseen kirjallisuuteen. Suomessa on ensinnäkin luettu ja luetaan poikkeuksellisen paljon venäläistä kirjallisuutta, esimerkiksi vaikkapa Dostojevskin Rikos ja Rangaistus on suomennettu monta kertaa. Suomessa on myös käytetty ja käytetään hyvin taitavasti venäläistä kirjallisuutta russofobisen ja Putin-vastaisen propagandan levittämiseen. Tästä esimerkiksi Venäjän kirjallisuuden onneksi jo entinen professori Pekka Pesonen on tehnyt itselleen ammatin käsittelemällä venäläistä kirjallisuutta hyvin yksipuolisesti. Tässä russofobisessa propagandassa tärkeätä on myös ikään kuin kiistää neuvostokirjallisuuden olemassaolo.
Täytyy muistaa, että Dostojevskiähän käytettiin Suomessa syksyllä 1941 oikeutuksena Leningradin ja sen väestön hävittämiselle, kun Suomi ja Saksan piirittivät Leningradia tarkoituksena sen tuhoaminen. Esimerkiksi Paasikiven onneksi pitämättömässä radiopuheessa Leningradin kukistumisen kunniaksi viitattiin juuri Dostojevskiin. Sen takia Dostojevskin suosio voi olla ongelmallista, koska häntä voi valikoivasti käyttää russofobiseen propagandaan. Esimerkiksi russofobi Pekka Pesonen on liikaa keskittynyt juuri esim. Gogolin ja Dostojevksin avulla levitettävään propagandaan ja panetteluun.
Nykyisin Suomessa, kun puhutaan muka venäläisestä kirjallisuudesta, nostetaan esiin sellaisia kirjoittajia ja sitaatteja, joiden avulla voidaan lietsoa Venäjä- ja Putin-vihaa ja sen kautta edistää omaa uraa. Tomi Huttunen on jatkanut tätä perinnettä, ja hänestähän on nyt tehty Venäjän kirjallisuuden professori. Hänen ammattinaan on vihata ja panetella Venäjää.
Tietysti Venäjällä ihmisten tietous kirjallisuudesta on laajempaa ja Venäjällä myös julkaistaan enemmän kirjallisuutta ja sen kirjo on monipuolisempi. Venäjällä on myös hyvin erilaisia kirjailijoita, Suomessa kirjailijat ovat kaikki samanlaisia. Luulen että Suomessa käytetään kirjallisuutta, etenkin venäläistä kirjallisuutta herkemmin poliittisen propagandan välineenä. Venäjällä sananvapaus on hyvin laajaa, venäläisessä kirjakaupassa kävijä voi huomata hyllymetreittän erilaista kirjallisuutta mistä tahansa aiheesta. Esimerkiksi Stalinille on venäläisissä kirjakaupoissa nykyisin oma massiivinen hyllynsä, jossa on informaatiota laidasta laitaan.
Ikävä kyllä Suomen sananvapaustilanne on paljon heikompi ja kapeampi kuin Venäjällä. Odottaisinkin, että kirjamessut ja Venäjä-teema ehkä jotenkin parantaisivat Suomen sananvapaustilannetta.
Taika Dahlbom: Mitä venäläisiä kaunokirjallisia teoksia suosittelisitte suomalaisille lukijoille?
Johan Bäckman: No ainakin suosittelisin katsomaan, ovatko ne todella venäläisiä. Suurin osa siitä, mikä meillä esitetään venäläisenä kirjallisuutena tai runoutena, on erityisten russofobisten asiamiesten väärentämää. Esimerkiksi tämä Ulitskaja, joka käsittääkseni ei ole venäläinen. Ja amerikkalainen toimittaja Politkovskaja, jota jostakin syystä kutsutaan venäläiseksi, vaikka hänessä ei kyllä ollut mitään venäläistä. Politkovskaja syntyi Yhdysvalloissa ja oli Yhdysvaltain kansalainen.
Monet venäläisen kirjallisuuden suomennokset ovat usein huonoja tai kummallisia, kömpelöitä tai epämiellyttäviä. Siksi niitä on ikävä suositella. Esimerkiksi Martti Anhavan suomennokset ovat tällaisia. Niistä lukiessa ymmärtää, että suomentaja vihaa Venäjää ja venäläisiä. Eihän sellaista normaali ihminen voi lukea.
Suomessa on myös kääntäjä ja asiantuntija Jukka Mallinen, joka viime aikoina on alkanut kääntyä putinistiksi. Luulen että kun päästään noihin tuleviin kirjamessuihin, on Helsingin Sanomat jo lakannut paperiversiona ilmestymästä talousogelmien vuoksi ja Mallinenkin on aika lailla putinisti. Mutta täytyy elää siihen saakka.
En haluaisi suositella ihmisille luettavaksi mitään kirjoja. Sanoisin, että etsivä löytää. Kyllä ihmiset aina osaavat käyttää omia aivojaan ja etenkin nettiä. Mutta voisin mainita, että yksi omista lempikirjailijostani on neuvostolainen sotakirjailija Emanuel Kazakevich, jonka teoksia on suomennettukin paljon.
Johan Bäckman, dosentti, Venäjän strategisten tutkimusten instituutin (RISI) Pohjois-Euroopan edustaja. Bäckmanille on myönnetty Venäjän kirjailijaliiton Pohjantähti-kirjallisuuspalkinto ja Pietarin kaupungin Marsalkka Govorovin kirjallisuuspalkinto.
Subscribe to:
Posts (Atom)