Taika Dahlbom: Mitä mieltä olette tästä, että Venäjä on valittu Helsingin kirjamessujen vuoden 2015 teemamaaksi?
Johan Bäckman: Se varmasti parantaa Suomen heikkoa sananvapaustilannetta. Meillähän ei juurikaan ole avointa keskustelua missään, ei myöskään kirjallisuudessa. Venäjällä on paljon enemmän sananvapautta kuin Suomessa. Venäjällä on valtava määrä erilaista kirjallisuutta, erilaisia lahjakkaita kirjailijoita, siellä julkaistaan paljon eri tyyppistä ja tyylistä laadukasta kirjallisuutta erilaisista näkökulmista. Tällainen moninaisuus ja sananvapaus on tietysti suomalaisille melko tuntematonta, mutta se on suuri rikkaus ja voisi rikastuttaa suomalaistakin kulttuuria. Venäjällä on myös paljon erilaisia kirjailijajärjestöjä. Tämä on erinomainen tilaisuus tuoda esiin venäläisen yhteiskunnan avoimuutta ja antaa suomalaisillekin kirjailijoille tilaisuus kehittyä.
Venäjä kirjamessujen teemamaana kertoo varmasti Suomen ja Venäjän suhteiden lähentymisestä, onhan järjestelyissä mukana myös Venäjän suurlähetystö. Muutoinkin Ukrainan kriisi tuntuu lähentäneen Suomea Venäjään, koska meillä on aina ollut hyvät suhteet itänaapuriin sotien jälkeen. Olemme edelleen Paasikivi-Kekkosen hyväksi koetulla luottamuksen ja hyvän naapuruuden linjalla. Tällainen Venäjän nostaminen Suomen suurimman kirjallisuustapahtuman teemamaaksi kertoo juuri tästä. Se ei olisi mahdollista esimerkiksi entisessä Ukrainassa, Latviassa tai Virossa, joiden politiikka hallitustasolla on venäläisvastaista. Virossa ja Latviassa on myös käytössä venäläisiä sortava apartheid-politiikka, Ukrainassa on meneillään kansanmurha, kun Ukrainan armeija joukkomurhaa Donbassin venäläisiä siviilejä raskailla aseilla. Sen sijaan Suomen ja Venäjän välinen rauhantila on vahvistunut.
Suomi on pystynyt säilyttämään hyvät suhteet Venäjään. Kiitos kuuluu tietysti ulkopolitiikkamme johtajille, Tarja Haloselle ja Sauli Niinistölle. Viimeksi eilen Niinistö radiossa piti hyviä suhteita Venäjään tärkeänä turvallisuutemme peruspilarina, ja heti sen jälkeen tuli tämä uutinen.
Taika Dahlbom: Miten kirjallisuus voi nyky-Venäjällä?
Johan Bäckman: Venäjä on henkisesti ihmiskunnan omatunto, joten venäläisellä kirjallisuudella ja venäläisiä kirjailijoilla on suuri, globaali merkitys. Tänä vuonna Venäjällä on kovasti nostettu esiin Solzhenitsyniä, jota on esitelty paljon televisiossakin. Pietarin Dostojevski-museossa on meneillään näyttely Dostojevskin ja Solzhenitsynin tuotannon yhtäläisyyksistä. Nyt Venäjällä hyvin suosittuja ovat myös patrioottiset mielipidekirjailijat, kuten Aleksandr Dugin ja Aleksandr Prohanov, jotka rakentavat teksteillään Venäjän ja vapaustaisteluaan käyvän Novorossijan paikkaa historiassa. Solzhenitsyn on suosittu myös siksi, että hän katsoo ns. Ukrainan kuuluvan Venäjään.
Koko Ukrainahan on puolalaisten kehittämä russofobinen pseudokäsite, sen nimistä kansakuntaa ei oikeastaan ole, on vähä-Venäjä ja sen rinnalla suur-Venäjä ja valko-Venäjä, lisäksi tietysti edellä mainittu Novorossija eli uus-Venäjä, joka käy nyt itsenäisyystaisteluaan.
On hauskaa, että myös Suomessa on nyt korostettu Solzhenitsyniä, Sofi Oksanenhan kustansi "Vankileirien saariston" uudelleen, ikävä kyllä se laitos pilattiin Martti Anhavan itserakkaalla ja mitättömällä johdannolla. Mutta samaan aikaan Venäjällä "Vankileirien saaristoa" siteerataan nyt todisteena siitä, että Ukraina on osa Venäjää. Venäjällä muuten Putinin aloitteesta julkaistiin hiljattain uusi oppikirjakäyttöön lyhennetty laitos "Vankileirien saaristosta", Solzhenitsynin lesken hyväksymänä.
Anhava on muuten perustanut Suomeen Venäläisen kirjallisuuden seuran, jonka yhtenä tarkoituksena on levittää Putin-vastaista propagandaa. Se on eräänlainen äärijärjestö, joka on viime aikoina ollut onneksi aika hiljaa, mutta on valmis koviinkin provokaatioihin.
Länsimaissa esitellään usein venäläisinä sellaisia kirjailijoita, jotka eivät ole venäläisiä, esimerkiksi meillä melko tunnettu Ljudmila Ulitskaja, joka taisi julkaista jonkinlaisen Putin-vastaisen manifestin, ei ainakaan minun käsittääkseni ole venäläinen. Venäjälläkin suosittu historiallisten romaanien tekijä Boris Akunin ei hänkään ole venäläinen vaan georgialainen. Suomessa hyvin tunnettu amerikkalainen journalisti Anna Politkovskaja esitellään meillä jostakin syystä venäläisenä, vaikka hän Aamutelevisiossa itsekin kiisti olevansa venäläinen. Näitä ei-venäläisiä ja Putin-vastaisia propagandisteja länsimaiden media käyttää omassa Venäjän-vastaisessa agitaatiossaan esittelemällä heidät oikeastaan täysin valheellisesti venäläisinä.
Mielenkiintoista, että kirjamessujen Venäjä-teeman yhtenä järjestäjänä on Venäjän kirjailijaliitto -- mikä se niistä mahtaa olla, sitä on vaikea sanoa. Venäjällä on useita kirjailijajärjestöjä ja kirjailijaliittoja. Itse olen ollut paljon tekemisissä sen virallisen Venäjän kirjailijaliiton kanssa, joka on ortodoksis-patrioottinen, siis venäläinen järjestö.
Taika Dahlbom: Miten vertaisitte suomalaisten ja venäläisten suhdetta kirjallisuuteen?
Johan Bäckman: Suomessa kirjallisuus on tietysti poliittisempaa. Poliittinen romaani "Tuntematon sotilas", jonka eräs tarkoitus on vääristellä ja peitellä Suomen osallistuminen natsi-Saksan rikolliseen hyökkäys- ja tuhoamissotaan, on tästä hyvä esimerkki. Tuntemattoman sotilaan suosio on valtavaa. Toinen hyvä esimerkki on Sofi Oksanen, jolla ei ole mitään tekemistä kirjallisuuden kanssa eikä hän edes tiedä mitä on olla kirjailija. Sofi Oksasen ainoa missio on lietsoa koko ihmiskuntaan russofobiaa ja levittää maailmaan naiiveja tarinoita siitä, miten milloin mikäkin taho raiskasi virolaisia. Myös Virossa on kyllästytty siihen, että virolaiset alkavat maailmankirjallisuudessakin olla vain raiskauksen uhreja.
Oma lukunsa on suomalaisten suhde venäläiseen kirjallisuuteen. Suomessa on ensinnäkin luettu ja luetaan poikkeuksellisen paljon venäläistä kirjallisuutta, esimerkiksi vaikkapa Dostojevskin Rikos ja Rangaistus on suomennettu monta kertaa. Suomessa on myös käytetty ja käytetään hyvin taitavasti venäläistä kirjallisuutta russofobisen ja Putin-vastaisen propagandan levittämiseen. Tästä esimerkiksi Venäjän kirjallisuuden onneksi jo entinen professori Pekka Pesonen on tehnyt itselleen ammatin käsittelemällä venäläistä kirjallisuutta hyvin yksipuolisesti. Tässä russofobisessa propagandassa tärkeätä on myös ikään kuin kiistää neuvostokirjallisuuden olemassaolo.
Täytyy muistaa, että Dostojevskiähän käytettiin Suomessa syksyllä 1941 oikeutuksena Leningradin ja sen väestön hävittämiselle, kun Suomi ja Saksan piirittivät Leningradia tarkoituksena sen tuhoaminen. Esimerkiksi Paasikiven onneksi pitämättömässä radiopuheessa Leningradin kukistumisen kunniaksi viitattiin juuri Dostojevskiin. Sen takia Dostojevskin suosio voi olla ongelmallista, koska häntä voi valikoivasti käyttää russofobiseen propagandaan. Esimerkiksi russofobi Pekka Pesonen on liikaa keskittynyt juuri esim. Gogolin ja Dostojevksin avulla levitettävään propagandaan ja panetteluun.
Nykyisin Suomessa, kun puhutaan muka venäläisestä kirjallisuudesta, nostetaan esiin sellaisia kirjoittajia ja sitaatteja, joiden avulla voidaan lietsoa Venäjä- ja Putin-vihaa ja sen kautta edistää omaa uraa. Tomi Huttunen on jatkanut tätä perinnettä, ja hänestähän on nyt tehty Venäjän kirjallisuuden professori. Hänen ammattinaan on vihata ja panetella Venäjää.
Tietysti Venäjällä ihmisten tietous kirjallisuudesta on laajempaa ja Venäjällä myös julkaistaan enemmän kirjallisuutta ja sen kirjo on monipuolisempi. Venäjällä on myös hyvin erilaisia kirjailijoita, Suomessa kirjailijat ovat kaikki samanlaisia. Luulen että Suomessa käytetään kirjallisuutta, etenkin venäläistä kirjallisuutta herkemmin poliittisen propagandan välineenä. Venäjällä sananvapaus on hyvin laajaa, venäläisessä kirjakaupassa kävijä voi huomata hyllymetreittän erilaista kirjallisuutta mistä tahansa aiheesta. Esimerkiksi Stalinille on venäläisissä kirjakaupoissa nykyisin oma massiivinen hyllynsä, jossa on informaatiota laidasta laitaan.
Ikävä kyllä Suomen sananvapaustilanne on paljon heikompi ja kapeampi kuin Venäjällä. Odottaisinkin, että kirjamessut ja Venäjä-teema ehkä jotenkin parantaisivat Suomen sananvapaustilannetta.
Taika Dahlbom: Mitä venäläisiä kaunokirjallisia teoksia suosittelisitte suomalaisille lukijoille?
Johan Bäckman: No ainakin suosittelisin katsomaan, ovatko ne todella venäläisiä. Suurin osa siitä, mikä meillä esitetään venäläisenä kirjallisuutena tai runoutena, on erityisten russofobisten asiamiesten väärentämää. Esimerkiksi tämä Ulitskaja, joka käsittääkseni ei ole venäläinen. Ja amerikkalainen toimittaja Politkovskaja, jota jostakin syystä kutsutaan venäläiseksi, vaikka hänessä ei kyllä ollut mitään venäläistä. Politkovskaja syntyi Yhdysvalloissa ja oli Yhdysvaltain kansalainen.
Monet venäläisen kirjallisuuden suomennokset ovat usein huonoja tai kummallisia, kömpelöitä tai epämiellyttäviä. Siksi niitä on ikävä suositella. Esimerkiksi Martti Anhavan suomennokset ovat tällaisia. Niistä lukiessa ymmärtää, että suomentaja vihaa Venäjää ja venäläisiä. Eihän sellaista normaali ihminen voi lukea.
Suomessa on myös kääntäjä ja asiantuntija Jukka Mallinen, joka viime aikoina on alkanut kääntyä putinistiksi. Luulen että kun päästään noihin tuleviin kirjamessuihin, on Helsingin Sanomat jo lakannut paperiversiona ilmestymästä talousogelmien vuoksi ja Mallinenkin on aika lailla putinisti. Mutta täytyy elää siihen saakka.
En haluaisi suositella ihmisille luettavaksi mitään kirjoja. Sanoisin, että etsivä löytää. Kyllä ihmiset aina osaavat käyttää omia aivojaan ja etenkin nettiä. Mutta voisin mainita, että yksi omista lempikirjailijostani on neuvostolainen sotakirjailija Emanuel Kazakevich, jonka teoksia on suomennettukin paljon.
Johan Bäckman, dosentti, Venäjän strategisten tutkimusten instituutin (RISI) Pohjois-Euroopan edustaja. Bäckmanille on myönnetty Venäjän kirjailijaliiton Pohjantähti-kirjallisuuspalkinto ja Pietarin kaupungin Marsalkka Govorovin kirjallisuuspalkinto.
