Russofobiasta

Venäjän presidentinhallinnon tutkimuslaitos ja asiantuntijaorganisaatio Venäjän strategisten tutkimusten instituutti (RISI) on äskettäin julkaissut ensimmäisen virallisen katsauksen aatteellisen venäläisvastaisuuden eli russofobian ongelmaan. Otsikolla "Russofobia" julkaistu tutkimus käsittelee ainutlaatuisella tavalla länsimaisen aatteellisen venäläisvastaisuuden historiaa ja nykypäivää. Toisen maailmansodan jälkeen antisemitismi sai selvän kansainvälisen tuomion, mutta ei russofobia, vaikka natsit ja heidän liittolaisensa tuhosivat eniten juuri venäläisiä ideologisin perustein.

Russofobia-katsaukseen sisältyy joukko uusia ja mielenkiintoisia tieteellisiä havaintoja. Tärkein niistä on se, että russofobiasta on tullut keskeinen osa länsimaiden identiteettiä ja länsimaat ovat riippuvaisia russofobisesta informaatiosta. Toinen mielenkiintoinen havainto on siinä, että russofobiasta on tullut muiden vaarallisten länsimaisten aatteiden (liberalismi, natsismi, kommunismi) ohella myös Venäjän sisäinen uhka. Kolmanneksi merkittävää on muistuttaa, että keinotekoinen Ukrainan käsite on puolalaisten russofobien Venäjän hajottamiseksi kehittämä pseudotieteellinen teoria – mitään "Ukrainaa" ei siis tosiasiallisesti ole olemassa, ainakaan historiallisesti. Neljänneksi on muistutettava, että russofobiaa voi pitää myös patologiana eli mielen sairautena.

Raportti muuttuu hyödylliseksi esimerkiksi silloin, kun arvioidaan vaikkapa suomalaisen valtamedian Venäjä-vihamielistä kirjoittelua. Se muuttuu ymmärrettävämmäksi, jos tunnustetaan patologisen russofobian rooli keskeisenä osana suomalaista kansallista identiteettiä. Iltapäivälehtien päivittäinen annos Putin-vihaa on siis eräänlaista huumetta suomalaisille. Voi olla, että joidenkin on jopa vaikea elää ilman päivittäistä Venäjä-vihan annostaan.

Russofobia-tutkimuksessa katsotaankin, että länsimaisille kansoille on kasvanut "voimakas psykologinen riippuvuus russofobisesta informaatiosta". Vuosien saatossa psyykkinen riippuvuus Venäjää koskevasta negatiivisesta informaatiosta on kasvanut syvemmäksi kuin koskaan. Tästä todistaa esimerkiksi se, että Suomessa on vaikea olla suosittu poliitikko ilman Venäjän ja venäläisten julkista parjaamista (esimerkiksi Suomessa Vihreiden suosio perustuu valtaosin rasistiseen russofobiaan). Suomessa on myös poliitikkoja ja kirjailijoita, joiden asema perustuu kokonaan Venäjä-vihalle (Heidi Hautala, Sofi Oksanen). Russofobia-raportissa sanotaankin, että länsimaisen sivilisaation identiteetti on tullut riippuvaiseksi Venäjä-kuvasta. Paradoksaalisesti tämä tarkoittaa, että russofobisella agitaatiolla on päinvastainen vaikutus: se lähentää psyykkisesti Venäjään. Olennaista on myös havaita, että russofobia on psyykkisesti epätasapainoista. Länsimaihin on siis syntynyt suuri joukko poliitikkoja, tutkijoita ja kirjailijoita, jotka eivät pysty psyykkisesti tasapainoiseen Venäjä-suhteeseen. Tämä näkyy Suomessa etenkin Sanoma-konsernin tuotteiden sisällöissä.

Russofobia-termin esitteli ensimmäisen kerran venäläinen diplomaatti Fjodor Tjutchev. Hän kuvasi russofobiaa patologiaksi, mielen sairaudeksi. Käsitteenä russofobiasta on tullut melko tunnettu, mutta kuitenkin vähän tutkittu. Merkittävimpiin russofobian varsinaisiin läntisiin tutkimuksiin lukeutuu Andrei Tsygangovin "Russophobia: Anti-Russian Lobby and American Foreign Policy", jossa tarkastellaan amerikkalaisvetoista venäläisvastaista lobbausta, sekä Jimmie E. Cainin "Bram Stoker and Russophobia",  jossa russofobisen Kreivi Dracula -vampyyrimyytin synty selostetaan Krimin sodan taustaa vasten. Varsinaisesti russofobia on kuitenkin erittäin harvinainen tutkimuskohde verrattuna esimerkiksi antisemitismiin.

Raportin mukaan russofobia ei tarkoita pelkkiä kielteisiä tuntemuksia Venäjästä ja venäläisistä, vaan se viittaa kokonaiseen ideologiaan, aatteiden ja käsitteiden kokonaisuuteen, joilla on oma historiansa ja tyypilliset ilmenemismuotonsa. Russofobia on ennen kaikkea länsimainen ideologia, kokoelma väitteitä ja rasistista disinformaatiota venäläisen kansan pahuudesta. Russofobiassa venäläiset esitetään kyvyttöminä kaikkeen siihen, mihin muut kansan ja eritoten länsimaiset kansat kuulemma pystyvät. Russofobiset selitykset ovat useimmiten kulttuurihistoriallisia tai geneettisiä. Venäjä esitetään vieraana sivilisaationa ja länsimaisuudelle vastakkaisena. Erityisen keskeistä russofobiassa on kiistää länsimaisten perusarvojen – demokratian, tasa-arvon, ihmisoikeuksien ja sananvapauden – olemassalon mahdollisuus Venäjällä, vaikka tosiasiassa Venäjällä tilanne on näiden perusoikeuksien suhteen monesti paljon parempi kuin länsimaissa. Esimerkiksi sananvapaustilanne on olennaisesti parempi Venäjällä kuin Suomessa. Russofobiseen propagandaan sisältyy johtopäätös torjua kaikki venäläisyys joko kulttuurisesti tai fyysisesti.

Tyypillinen russofobian ilmenemismuoto on kaikkien kielteisten inhimillisten piirteiden heijastaminen venäläisiin. Esimerkiksi länsimaisessa mediassa, elokuvassa ja kirjallisuudessa venäläinen nainen esitetään ilman muuta prostituoituna. Russofobiassa myös lietsotaan syyllisyyden tunnetta venäläisiin. Esimerkiksi suomalaisten pakkoluovutetuille alueille kohdistuvan kotiseutumatkailun keskeisenä tavoitteena on lietsoa alueen venäläisiin asukkaisiin syyllisyyden tunnetta siitä, että heillä mukamas ei ole oikeutta asua omalla maallaan, ja toiseksi levittää pseudohistoriallista valhetta siitä, että kysymys olisi "Karjalasta". Russofobiaan sisältyy tavalla tai toisella aina toive siitä, että Venäjä lakkaisi olemasta. Russofobian tavoitteena on Venäjän ja venäläisyyden henkinen, kulttuurinen, poliittinen ja fyysinen hävittäminen.

Hyvä esimerkki suomalaisesta valtiollisesta russofobiasta on suhtautuminen Suomen venäläisiin, joiden olemassaolo virallisesti kiistetään. Virallisen näkemyksen mukaan Suomessa on vain "venäjänkielisiä", ei venäläisiä. Näin ollen esimerkiksi Suomen vähemmistövaltuutetun ei tarvitse puuttua venäläisvastaisuuteen, koska Suomen valtio ei tunne eikä tunnusta venäläisyyttä Suomessa olemassa olevana ilmiönä. Suomessa ovela taktiikka on myös sijoittaa suomenruotsalaisia poliitikkoja tärkeisiin vähemmistöjen asemaa valvoviin tehtäviin. Näin voidaan estää venäläisten oikeuksien puolustaminen. Suomenruotsalaisen RKP-puolueen ainoa poliittinen tavoite on varmistaa niin sanotun suomenruotsalaisen vähemmistön omat poliittiset ja taloudelliset privilegiot historiallisesti venäläisten kustannuksella. Tuloksena on joukko sammakoita laukovia loispoliitikkoja, jotka varmistavat asemiaan russofobisella propagandalla.

Historiallisesti russofobia on kehittynyt kahdeksi suuntaukseksi: optimistiseksi ja pessimistiseksi. Optimistinen russofobia näkee venäläiset kehityskelpoisiksi, mikäli nämä hylkäävät venäläisyyden, luopuvat ortodoksiuskosta ja alistavat Venäjän länsimaiden siirtomaaksi. Pessimistinen russofobia ei usko tähän mahdollisuuteen ja näkee Venäjän ikuisena vihollisena ja venäläiset parantumattomina. Periaatteessa russofobiaan liittyy siis "myönteisen" Venäjä-kuvan mahdollisuus: länsimaisessa russofobiassa myönteisesti kuvataan vain niitä venäläisiä, jotka ovat omaksuneet länsimaisen russofobian. Esimerkiksi länsimediassa asiantuntijan rooli annetaan vain niille venäläisille, jotka ovat omaksuneet länsimaiset arvot ja russofobian ja saavat palkkaa länsimaista (hyvä esimerkki on Pietarissa toimiva amerikkalaisrahoitteinen "Eurooppalainen yliopisto" ja sen etäpesäkkeet länsimaissa).

Monet russofobiset teoriat, kuten ns. normanniteoria, ovat vakiintuneet länsimaiseen poliittiseen ideologiaan. Normanniteorian mukaan Venäjän valtio syntyi, kun kyvyttömät venäläiset kutsuivat normannit eli viikingit hallitsemaan itseään. Teorian ytimessä on russofobinen ajatus siitä, että venäläiset eivät kykene hallitsemaan itseään. Tämä teesi on edelleen keskeinen russofobian elementti. Äskettäin esimerkiksi Suomen puolustusvoimien palveluksessa oleva kenraali on aktiivisesti kannattanut normanniteoriaa sosiaalisessa mediassa. Tätä voidaan pitää epäsuorana uhkauksena ja hyväksyntänä miehitykselle tai sotilaalliselle hyökkäykselle Venäjää vastaan.

Puola ja puolalaiset ovat historiallisesti keskeisimmät russofobian kehittäjät. Puola on myös ollut länsimaille tärkeä Venäjää koskevan informaation lähde. Kiinnostavaa kyllä puolalaiset usein kiistivät Moskovan venäläisten venäläisyyden ja kuvasivat heidät suomalaisina. Puolan kapinan epäonnistumisen jälkeen puolalainen älymystö ryhtyi suunnittelemaan Venäjän hajottamista keinotekoisen Ukraina-käsitteen avulla. Muinaisen Kiovan Venäjän varsinaisena perillisenä pidettiin siis nyt keksittyä Ukrainaa, kun Moskovan venäläiset esiteltiin arveluttavina suomalaisina. Venäjän "ukrainisaatio" eli keinotekoisen Ukraina-käsitteen käyttäminen on russofobista "derusifikaatiota" eli venäläisyyden kiistämistä ja hävittämistä kaikkialla menneisyydessä ja tulevaisuudessa. Kiinnostavaa kyllä russofobisen Ukraina-teorian kannattajan pitävät Moskovan venäläisiä nimenomaan suomalaisina.

Eräs länsimaisen russofobian keskeinen tavoite on tuhota Venäjä sisältä käsin levittämällä sinne russofobiaa. Venäjän sisäinen russofobia ja sen historia on oma lukunsa, joka liittyy jonkin länsimaisen ääri-idelogian (liberalismi, natsismi, kommunismi) vaikutukseen ja leviämiseen Venäjän sisällä. Russofobiasta on vaarassa tulla osa nykyajan venäläisten omakuvaa ja informaatiotilaa. Esimerkkinä tästä on optimistisen russofobian ajattelutapa siitä, että länsimaat ovat normi ja Venäjä on jonkinlainen poikkeama normista. Venäjä torjuu russofobiaa Venäjän sisällä valvomalla esimerkiksi Venäjällä toimivien järjestöjen ulkomaista rahoitusta.

Russofobia-raportin johtopäätöksen mukaan russofobia on aate, joka edellyttää tarkkaa seurantaa ja kamppailua. Russofobiaa on tutkittava syvällisesti ja tarkkailtava sen ilmenemismuotoja ja niiden seuraamuksia. Venäjän on kehittettävä strategia läsnäololleen länsimaisessa informaatiotilassa, luotava monipuolinen vaikutuskanavien järjestelmä ja taktiikka russofobian vastaiseen taisteluun. Mallia voidaan ottaa antisemitsimin vastaisesti taistelusta. Maailmassa on paljon järjestöjä ja instituutioita, jotka torjuvat antisemitismiä, kuten jo 1913 perustettu Anti-Defamation League. Vastaava järjestö pitäisi saada torjumaan russofobiaa. Tarvitaan tieteellisiä laitoksia ja informaatiokeskuksia, jotka torjuvat russofobiaa samalla tavalla kuin Simon Wiesenthal -keskus tai Stephen Roth -instituutti torjuvat antisemitismiä. On jatkuvasti selvitettävä ja tutkittava tietoja russofobien aktiivisuudesta.

Russofobiaa vastaan on taisteltava kansainvälisesti ja russofobialle on saatava selvä tuomio kansainvälisellä tasolla. Toisen maailmansodan jälkeen antisemitismi sai selvän kansainvälisen tuomion, mutta ei russofobia, vaikka natsit ja heidän liittolaisensa tuhosivat eniten juuri venäläisiä ideologisin perustein. Ulkomailla asuvien venäläisten oikeuksia on suojeltava aktiivisemmin. Länsimaissa ei käytännössä ole olemassa venäläislobbia, joka ajaisi Venäjän ja venäläisten oikeuksia.

Russofobien kaikki toimet on arvioitava oikeudellisesti. Russofobialle on annettava oikeudellinen määrittely Venäjän lainsäädönnössä, suojeltava kansalaisia sen ilmenemismuodoilta. Russofobian vastustamisesta on tehtävä kansallisen ideologian perusta.


Lähde:
Русофобия. Аналитические обзоры РИСИ. Выпуск 5. Москва. 2014

Johan Bäckmanin sensuroimattomat vastaukset liittyen Helsingin kirjamessujen Venäjä-teemavuoteen

Ohessa vastaukseni Taika Dahlbomin Kirjasfääri-blogin kysymyksiin liittyen Helsingin kirjamessujen Venäjä-teemavuoteen. Taika joutui blogiaan varten hieman lyhentämään vastauksiani, joten ohessa vastaukseni kokonaisuudessaan. 

Taika Dahlbom: Mitä mieltä olette tästä, että Venäjä on valittu Helsingin kirjamessujen vuoden 2015 teemamaaksi?

Johan Bäckman: Se varmasti parantaa Suomen heikkoa sananvapaustilannetta. Meillähän ei juurikaan ole avointa keskustelua missään, ei myöskään kirjallisuudessa. Venäjällä on paljon enemmän sananvapautta kuin Suomessa. Venäjällä on valtava määrä erilaista kirjallisuutta, erilaisia lahjakkaita kirjailijoita, siellä julkaistaan paljon eri tyyppistä ja tyylistä laadukasta kirjallisuutta erilaisista näkökulmista. Tällainen moninaisuus ja sananvapaus on tietysti suomalaisille melko tuntematonta, mutta se on suuri rikkaus ja voisi rikastuttaa suomalaistakin kulttuuria. Venäjällä on myös paljon erilaisia kirjailijajärjestöjä. Tämä on erinomainen tilaisuus tuoda esiin venäläisen yhteiskunnan avoimuutta ja antaa suomalaisillekin kirjailijoille tilaisuus kehittyä.

Venäjä kirjamessujen teemamaana kertoo varmasti Suomen ja Venäjän suhteiden lähentymisestä, onhan järjestelyissä mukana myös Venäjän suurlähetystö. Muutoinkin Ukrainan kriisi tuntuu lähentäneen Suomea Venäjään, koska meillä on aina ollut hyvät suhteet itänaapuriin sotien jälkeen. Olemme edelleen Paasikivi-Kekkosen hyväksi koetulla luottamuksen ja hyvän naapuruuden linjalla. Tällainen Venäjän nostaminen Suomen suurimman kirjallisuustapahtuman teemamaaksi kertoo juuri tästä. Se ei olisi mahdollista esimerkiksi entisessä Ukrainassa, Latviassa tai Virossa, joiden politiikka hallitustasolla on venäläisvastaista. Virossa ja Latviassa on myös käytössä venäläisiä sortava apartheid-politiikka, Ukrainassa on meneillään kansanmurha, kun Ukrainan armeija joukkomurhaa Donbassin venäläisiä siviilejä raskailla aseilla. Sen sijaan Suomen ja Venäjän välinen rauhantila on vahvistunut.

Suomi on pystynyt säilyttämään hyvät suhteet Venäjään. Kiitos kuuluu tietysti ulkopolitiikkamme johtajille, Tarja Haloselle ja Sauli Niinistölle. Viimeksi eilen Niinistö radiossa piti hyviä suhteita Venäjään tärkeänä turvallisuutemme peruspilarina, ja heti sen jälkeen tuli tämä uutinen.

Taika Dahlbom: Miten kirjallisuus voi nyky-Venäjällä?

Johan Bäckman: Venäjä on henkisesti ihmiskunnan omatunto, joten venäläisellä kirjallisuudella ja venäläisiä kirjailijoilla on suuri, globaali merkitys. Tänä vuonna Venäjällä on kovasti nostettu esiin Solzhenitsyniä, jota on esitelty paljon televisiossakin. Pietarin Dostojevski-museossa on meneillään näyttely Dostojevskin ja Solzhenitsynin tuotannon yhtäläisyyksistä. Nyt Venäjällä hyvin suosittuja ovat myös patrioottiset mielipidekirjailijat, kuten Aleksandr Dugin ja Aleksandr Prohanov, jotka rakentavat teksteillään Venäjän ja vapaustaisteluaan käyvän Novorossijan paikkaa historiassa. Solzhenitsyn on suosittu myös siksi, että hän katsoo ns. Ukrainan kuuluvan Venäjään.

Koko Ukrainahan on puolalaisten kehittämä russofobinen pseudokäsite, sen nimistä kansakuntaa ei oikeastaan ole, on vähä-Venäjä ja sen rinnalla suur-Venäjä ja valko-Venäjä, lisäksi tietysti edellä mainittu Novorossija eli uus-Venäjä, joka käy nyt itsenäisyystaisteluaan.

On hauskaa, että myös Suomessa on nyt korostettu Solzhenitsyniä, Sofi Oksanenhan kustansi "Vankileirien saariston" uudelleen, ikävä kyllä se laitos pilattiin Martti Anhavan itserakkaalla ja mitättömällä johdannolla. Mutta samaan aikaan Venäjällä "Vankileirien saaristoa" siteerataan nyt todisteena siitä, että Ukraina on osa Venäjää. Venäjällä muuten Putinin aloitteesta julkaistiin hiljattain uusi oppikirjakäyttöön lyhennetty laitos "Vankileirien saaristosta", Solzhenitsynin lesken hyväksymänä. 

Anhava on muuten perustanut Suomeen Venäläisen kirjallisuuden seuran, jonka yhtenä tarkoituksena on levittää Putin-vastaista propagandaa. Se on eräänlainen äärijärjestö, joka on viime aikoina ollut onneksi aika hiljaa, mutta on valmis koviinkin provokaatioihin.

Länsimaissa esitellään usein venäläisinä sellaisia kirjailijoita, jotka eivät ole venäläisiä, esimerkiksi meillä melko tunnettu Ljudmila Ulitskaja, joka taisi julkaista jonkinlaisen Putin-vastaisen manifestin, ei ainakaan minun käsittääkseni ole venäläinen. Venäjälläkin suosittu historiallisten romaanien tekijä Boris Akunin ei hänkään ole venäläinen vaan georgialainen. Suomessa hyvin tunnettu amerikkalainen journalisti Anna Politkovskaja esitellään meillä jostakin syystä venäläisenä, vaikka hän Aamutelevisiossa itsekin kiisti olevansa venäläinen. Näitä ei-venäläisiä ja Putin-vastaisia propagandisteja länsimaiden media käyttää omassa Venäjän-vastaisessa agitaatiossaan esittelemällä heidät oikeastaan täysin valheellisesti venäläisinä.

Mielenkiintoista, että kirjamessujen Venäjä-teeman yhtenä järjestäjänä on Venäjän kirjailijaliitto -- mikä se niistä mahtaa olla, sitä on vaikea sanoa. Venäjällä on useita kirjailijajärjestöjä ja kirjailijaliittoja. Itse olen ollut paljon tekemisissä sen virallisen Venäjän kirjailijaliiton kanssa, joka on ortodoksis-patrioottinen, siis venäläinen järjestö.

Taika Dahlbom: Miten vertaisitte suomalaisten ja venäläisten suhdetta kirjallisuuteen?

Johan Bäckman: Suomessa kirjallisuus on tietysti poliittisempaa. Poliittinen romaani "Tuntematon sotilas", jonka eräs tarkoitus on vääristellä ja peitellä Suomen osallistuminen natsi-Saksan rikolliseen hyökkäys- ja tuhoamissotaan, on tästä hyvä esimerkki. Tuntemattoman sotilaan suosio on valtavaa. Toinen hyvä esimerkki on Sofi Oksanen, jolla ei ole mitään tekemistä kirjallisuuden kanssa eikä hän edes tiedä mitä on olla kirjailija. Sofi Oksasen ainoa missio on lietsoa koko ihmiskuntaan russofobiaa ja levittää maailmaan naiiveja tarinoita siitä, miten milloin mikäkin taho raiskasi virolaisia. Myös Virossa on kyllästytty siihen, että virolaiset alkavat maailmankirjallisuudessakin olla vain raiskauksen uhreja.

Oma lukunsa on suomalaisten suhde venäläiseen kirjallisuuteen. Suomessa on ensinnäkin luettu ja luetaan poikkeuksellisen paljon venäläistä kirjallisuutta, esimerkiksi vaikkapa Dostojevskin Rikos ja Rangaistus on suomennettu monta kertaa. Suomessa on myös käytetty ja käytetään hyvin taitavasti venäläistä kirjallisuutta russofobisen ja Putin-vastaisen propagandan levittämiseen. Tästä esimerkiksi Venäjän kirjallisuuden onneksi jo entinen professori Pekka Pesonen on tehnyt itselleen ammatin käsittelemällä venäläistä kirjallisuutta hyvin yksipuolisesti. Tässä russofobisessa propagandassa tärkeätä on myös ikään kuin kiistää neuvostokirjallisuuden olemassaolo.

Täytyy muistaa, että Dostojevskiähän käytettiin Suomessa syksyllä 1941 oikeutuksena Leningradin ja sen väestön hävittämiselle, kun Suomi ja Saksan piirittivät Leningradia tarkoituksena sen tuhoaminen. Esimerkiksi Paasikiven onneksi pitämättömässä radiopuheessa Leningradin kukistumisen kunniaksi viitattiin juuri Dostojevskiin. Sen takia Dostojevskin suosio voi olla ongelmallista, koska häntä voi valikoivasti käyttää russofobiseen propagandaan. Esimerkiksi russofobi Pekka Pesonen on liikaa keskittynyt juuri esim. Gogolin ja Dostojevksin avulla levitettävään propagandaan ja panetteluun.

Nykyisin Suomessa, kun puhutaan muka venäläisestä kirjallisuudesta, nostetaan esiin sellaisia kirjoittajia ja sitaatteja, joiden avulla voidaan lietsoa Venäjä- ja Putin-vihaa ja sen kautta edistää omaa uraa. Tomi Huttunen on jatkanut tätä perinnettä, ja hänestähän on nyt tehty Venäjän kirjallisuuden professori. Hänen ammattinaan on vihata ja panetella Venäjää.

Tietysti Venäjällä ihmisten tietous kirjallisuudesta on laajempaa ja Venäjällä myös julkaistaan enemmän kirjallisuutta ja sen kirjo on monipuolisempi. Venäjällä on myös hyvin erilaisia kirjailijoita, Suomessa kirjailijat ovat kaikki samanlaisia. Luulen että Suomessa käytetään kirjallisuutta, etenkin venäläistä kirjallisuutta herkemmin poliittisen propagandan välineenä. Venäjällä sananvapaus on hyvin laajaa, venäläisessä kirjakaupassa kävijä voi huomata hyllymetreittän erilaista kirjallisuutta mistä tahansa aiheesta. Esimerkiksi Stalinille on venäläisissä kirjakaupoissa nykyisin oma massiivinen hyllynsä, jossa on informaatiota laidasta laitaan.

Ikävä kyllä Suomen sananvapaustilanne on paljon heikompi ja kapeampi kuin Venäjällä. Odottaisinkin, että kirjamessut ja Venäjä-teema ehkä jotenkin parantaisivat Suomen sananvapaustilannetta.

Taika Dahlbom: Mitä venäläisiä kaunokirjallisia teoksia suosittelisitte suomalaisille lukijoille?

Johan Bäckman: No ainakin suosittelisin katsomaan, ovatko ne todella venäläisiä. Suurin osa siitä, mikä meillä esitetään venäläisenä kirjallisuutena tai runoutena, on erityisten russofobisten asiamiesten väärentämää. Esimerkiksi tämä Ulitskaja, joka käsittääkseni ei ole venäläinen. Ja amerikkalainen toimittaja Politkovskaja, jota jostakin syystä kutsutaan venäläiseksi, vaikka hänessä ei kyllä ollut mitään venäläistä. Politkovskaja syntyi Yhdysvalloissa ja oli Yhdysvaltain kansalainen.

Monet venäläisen kirjallisuuden suomennokset ovat usein huonoja tai kummallisia, kömpelöitä tai epämiellyttäviä. Siksi niitä on ikävä suositella. Esimerkiksi Martti Anhavan suomennokset ovat tällaisia. Niistä lukiessa ymmärtää, että suomentaja vihaa Venäjää ja venäläisiä. Eihän sellaista normaali ihminen voi lukea.

Suomessa on myös kääntäjä ja asiantuntija Jukka Mallinen, joka viime aikoina on alkanut kääntyä putinistiksi. Luulen että kun päästään noihin tuleviin kirjamessuihin, on Helsingin Sanomat jo lakannut paperiversiona ilmestymästä talousogelmien vuoksi ja Mallinenkin on aika lailla putinisti. Mutta täytyy elää siihen saakka.

En haluaisi suositella ihmisille luettavaksi mitään kirjoja. Sanoisin, että etsivä löytää. Kyllä ihmiset aina osaavat käyttää omia aivojaan ja etenkin nettiä. Mutta voisin mainita, että yksi omista lempikirjailijostani on neuvostolainen sotakirjailija Emanuel Kazakevich, jonka teoksia on suomennettukin paljon.


Johan Bäckman, dosentti, Venäjän strategisten tutkimusten instituutin (RISI) Pohjois-Euroopan edustaja. Bäckmanille on myönnetty Venäjän kirjailijaliiton Pohjantähti-kirjallisuuspalkinto ja Pietarin kaupungin Marsalkka Govorovin kirjallisuuspalkinto.