Venäjän presidentinhallinnon tutkimuslaitos ja asiantuntijaorganisaatio Venäjän strategisten tutkimusten instituutti (RISI) on äskettäin julkaissut ensimmäisen virallisen katsauksen aatteellisen venäläisvastaisuuden eli russofobian ongelmaan. Otsikolla "Russofobia" julkaistu tutkimus käsittelee ainutlaatuisella tavalla länsimaisen aatteellisen venäläisvastaisuuden historiaa ja nykypäivää. Toisen maailmansodan jälkeen antisemitismi sai selvän kansainvälisen tuomion, mutta ei russofobia, vaikka natsit ja heidän liittolaisensa tuhosivat eniten juuri venäläisiä ideologisin perustein.
Russofobia-katsaukseen sisältyy joukko uusia ja mielenkiintoisia tieteellisiä havaintoja. Tärkein niistä on se, että russofobiasta on tullut keskeinen osa länsimaiden identiteettiä ja länsimaat ovat riippuvaisia russofobisesta informaatiosta. Toinen mielenkiintoinen havainto on siinä, että russofobiasta on tullut muiden vaarallisten länsimaisten aatteiden (liberalismi, natsismi, kommunismi) ohella myös Venäjän sisäinen uhka. Kolmanneksi merkittävää on muistuttaa, että keinotekoinen Ukrainan käsite on puolalaisten russofobien Venäjän hajottamiseksi kehittämä pseudotieteellinen teoria – mitään "Ukrainaa" ei siis tosiasiallisesti ole olemassa, ainakaan historiallisesti. Neljänneksi on muistutettava, että russofobiaa voi pitää myös patologiana eli mielen sairautena.
Raportti muuttuu hyödylliseksi esimerkiksi silloin, kun arvioidaan vaikkapa suomalaisen valtamedian Venäjä-vihamielistä kirjoittelua. Se muuttuu ymmärrettävämmäksi, jos tunnustetaan patologisen russofobian rooli keskeisenä osana suomalaista kansallista identiteettiä. Iltapäivälehtien päivittäinen annos Putin-vihaa on siis eräänlaista huumetta suomalaisille. Voi olla, että joidenkin on jopa vaikea elää ilman päivittäistä Venäjä-vihan annostaan.
Russofobia-tutkimuksessa katsotaankin, että länsimaisille kansoille on kasvanut "voimakas psykologinen riippuvuus russofobisesta informaatiosta". Vuosien saatossa psyykkinen riippuvuus Venäjää koskevasta negatiivisesta informaatiosta on kasvanut syvemmäksi kuin koskaan. Tästä todistaa esimerkiksi se, että Suomessa on vaikea olla suosittu poliitikko ilman Venäjän ja venäläisten julkista parjaamista (esimerkiksi Suomessa Vihreiden suosio perustuu valtaosin rasistiseen russofobiaan). Suomessa on myös poliitikkoja ja kirjailijoita, joiden asema perustuu kokonaan Venäjä-vihalle (Heidi Hautala, Sofi Oksanen). Russofobia-raportissa sanotaankin, että länsimaisen sivilisaation identiteetti on tullut riippuvaiseksi Venäjä-kuvasta. Paradoksaalisesti tämä tarkoittaa, että russofobisella agitaatiolla on päinvastainen vaikutus: se lähentää psyykkisesti Venäjään. Olennaista on myös havaita, että russofobia on psyykkisesti epätasapainoista. Länsimaihin on siis syntynyt suuri joukko poliitikkoja, tutkijoita ja kirjailijoita, jotka eivät pysty psyykkisesti tasapainoiseen Venäjä-suhteeseen. Tämä näkyy Suomessa etenkin Sanoma-konsernin tuotteiden sisällöissä.
Russofobia-termin esitteli ensimmäisen kerran venäläinen diplomaatti Fjodor Tjutchev. Hän kuvasi russofobiaa patologiaksi, mielen sairaudeksi. Käsitteenä russofobiasta on tullut melko tunnettu, mutta kuitenkin vähän tutkittu. Merkittävimpiin russofobian varsinaisiin läntisiin tutkimuksiin lukeutuu Andrei Tsygangovin "Russophobia: Anti-Russian Lobby and American Foreign Policy", jossa tarkastellaan amerikkalaisvetoista venäläisvastaista lobbausta, sekä Jimmie E. Cainin "Bram Stoker and Russophobia", jossa russofobisen Kreivi Dracula -vampyyrimyytin synty selostetaan Krimin sodan taustaa vasten. Varsinaisesti russofobia on kuitenkin erittäin harvinainen tutkimuskohde verrattuna esimerkiksi antisemitismiin.
Raportin mukaan russofobia ei tarkoita pelkkiä kielteisiä tuntemuksia Venäjästä ja venäläisistä, vaan se viittaa kokonaiseen ideologiaan, aatteiden ja käsitteiden kokonaisuuteen, joilla on oma historiansa ja tyypilliset ilmenemismuotonsa. Russofobia on ennen kaikkea länsimainen ideologia, kokoelma väitteitä ja rasistista disinformaatiota venäläisen kansan pahuudesta. Russofobiassa venäläiset esitetään kyvyttöminä kaikkeen siihen, mihin muut kansan ja eritoten länsimaiset kansat kuulemma pystyvät. Russofobiset selitykset ovat useimmiten kulttuurihistoriallisia tai geneettisiä. Venäjä esitetään vieraana sivilisaationa ja länsimaisuudelle vastakkaisena. Erityisen keskeistä russofobiassa on kiistää länsimaisten perusarvojen – demokratian, tasa-arvon, ihmisoikeuksien ja sananvapauden – olemassalon mahdollisuus Venäjällä, vaikka tosiasiassa Venäjällä tilanne on näiden perusoikeuksien suhteen monesti paljon parempi kuin länsimaissa. Esimerkiksi sananvapaustilanne on olennaisesti parempi Venäjällä kuin Suomessa. Russofobiseen propagandaan sisältyy johtopäätös torjua kaikki venäläisyys joko kulttuurisesti tai fyysisesti.
Tyypillinen russofobian ilmenemismuoto on kaikkien kielteisten inhimillisten piirteiden heijastaminen venäläisiin. Esimerkiksi länsimaisessa mediassa, elokuvassa ja kirjallisuudessa venäläinen nainen esitetään ilman muuta prostituoituna. Russofobiassa myös lietsotaan syyllisyyden tunnetta venäläisiin. Esimerkiksi suomalaisten pakkoluovutetuille alueille kohdistuvan kotiseutumatkailun keskeisenä tavoitteena on lietsoa alueen venäläisiin asukkaisiin syyllisyyden tunnetta siitä, että heillä mukamas ei ole oikeutta asua omalla maallaan, ja toiseksi levittää pseudohistoriallista valhetta siitä, että kysymys olisi "Karjalasta". Russofobiaan sisältyy tavalla tai toisella aina toive siitä, että Venäjä lakkaisi olemasta. Russofobian tavoitteena on Venäjän ja venäläisyyden henkinen, kulttuurinen, poliittinen ja fyysinen hävittäminen.
Hyvä esimerkki suomalaisesta valtiollisesta russofobiasta on suhtautuminen Suomen venäläisiin, joiden olemassaolo virallisesti kiistetään. Virallisen näkemyksen mukaan Suomessa on vain "venäjänkielisiä", ei venäläisiä. Näin ollen esimerkiksi Suomen vähemmistövaltuutetun ei tarvitse puuttua venäläisvastaisuuteen, koska Suomen valtio ei tunne eikä tunnusta venäläisyyttä Suomessa olemassa olevana ilmiönä. Suomessa ovela taktiikka on myös sijoittaa suomenruotsalaisia poliitikkoja tärkeisiin vähemmistöjen asemaa valvoviin tehtäviin. Näin voidaan estää venäläisten oikeuksien puolustaminen. Suomenruotsalaisen RKP-puolueen ainoa poliittinen tavoite on varmistaa niin sanotun suomenruotsalaisen vähemmistön omat poliittiset ja taloudelliset privilegiot historiallisesti venäläisten kustannuksella. Tuloksena on joukko sammakoita laukovia loispoliitikkoja, jotka varmistavat asemiaan russofobisella propagandalla.
Historiallisesti russofobia on kehittynyt kahdeksi suuntaukseksi: optimistiseksi ja pessimistiseksi. Optimistinen russofobia näkee venäläiset kehityskelpoisiksi, mikäli nämä hylkäävät venäläisyyden, luopuvat ortodoksiuskosta ja alistavat Venäjän länsimaiden siirtomaaksi. Pessimistinen russofobia ei usko tähän mahdollisuuteen ja näkee Venäjän ikuisena vihollisena ja venäläiset parantumattomina. Periaatteessa russofobiaan liittyy siis "myönteisen" Venäjä-kuvan mahdollisuus: länsimaisessa russofobiassa myönteisesti kuvataan vain niitä venäläisiä, jotka ovat omaksuneet länsimaisen russofobian. Esimerkiksi länsimediassa asiantuntijan rooli annetaan vain niille venäläisille, jotka ovat omaksuneet länsimaiset arvot ja russofobian ja saavat palkkaa länsimaista (hyvä esimerkki on Pietarissa toimiva amerikkalaisrahoitteinen "Eurooppalainen yliopisto" ja sen etäpesäkkeet länsimaissa).
Monet russofobiset teoriat, kuten ns. normanniteoria, ovat vakiintuneet länsimaiseen poliittiseen ideologiaan. Normanniteorian mukaan Venäjän valtio syntyi, kun kyvyttömät venäläiset kutsuivat normannit eli viikingit hallitsemaan itseään. Teorian ytimessä on russofobinen ajatus siitä, että venäläiset eivät kykene hallitsemaan itseään. Tämä teesi on edelleen keskeinen russofobian elementti. Äskettäin esimerkiksi Suomen puolustusvoimien palveluksessa oleva kenraali on aktiivisesti kannattanut normanniteoriaa sosiaalisessa mediassa. Tätä voidaan pitää epäsuorana uhkauksena ja hyväksyntänä miehitykselle tai sotilaalliselle hyökkäykselle Venäjää vastaan.
Puola ja puolalaiset ovat historiallisesti keskeisimmät russofobian kehittäjät. Puola on myös ollut länsimaille tärkeä Venäjää koskevan informaation lähde. Kiinnostavaa kyllä puolalaiset usein kiistivät Moskovan venäläisten venäläisyyden ja kuvasivat heidät suomalaisina. Puolan kapinan epäonnistumisen jälkeen puolalainen älymystö ryhtyi suunnittelemaan Venäjän hajottamista keinotekoisen Ukraina-käsitteen avulla. Muinaisen Kiovan Venäjän varsinaisena perillisenä pidettiin siis nyt keksittyä Ukrainaa, kun Moskovan venäläiset esiteltiin arveluttavina suomalaisina. Venäjän "ukrainisaatio" eli keinotekoisen Ukraina-käsitteen käyttäminen on russofobista "derusifikaatiota" eli venäläisyyden kiistämistä ja hävittämistä kaikkialla menneisyydessä ja tulevaisuudessa. Kiinnostavaa kyllä russofobisen Ukraina-teorian kannattajan pitävät Moskovan venäläisiä nimenomaan suomalaisina.
Eräs länsimaisen russofobian keskeinen tavoite on tuhota Venäjä sisältä käsin levittämällä sinne russofobiaa. Venäjän sisäinen russofobia ja sen historia on oma lukunsa, joka liittyy jonkin länsimaisen ääri-idelogian (liberalismi, natsismi, kommunismi) vaikutukseen ja leviämiseen Venäjän sisällä. Russofobiasta on vaarassa tulla osa nykyajan venäläisten omakuvaa ja informaatiotilaa. Esimerkkinä tästä on optimistisen russofobian ajattelutapa siitä, että länsimaat ovat normi ja Venäjä on jonkinlainen poikkeama normista. Venäjä torjuu russofobiaa Venäjän sisällä valvomalla esimerkiksi Venäjällä toimivien järjestöjen ulkomaista rahoitusta.
Russofobia-raportin johtopäätöksen mukaan russofobia on aate, joka edellyttää tarkkaa seurantaa ja kamppailua. Russofobiaa on tutkittava syvällisesti ja tarkkailtava sen ilmenemismuotoja ja niiden seuraamuksia. Venäjän on kehittettävä strategia läsnäololleen länsimaisessa informaatiotilassa, luotava monipuolinen vaikutuskanavien järjestelmä ja taktiikka russofobian vastaiseen taisteluun. Mallia voidaan ottaa antisemitsimin vastaisesti taistelusta. Maailmassa on paljon järjestöjä ja instituutioita, jotka torjuvat antisemitismiä, kuten jo 1913 perustettu Anti-Defamation League. Vastaava järjestö pitäisi saada torjumaan russofobiaa. Tarvitaan tieteellisiä laitoksia ja informaatiokeskuksia, jotka torjuvat russofobiaa samalla tavalla kuin Simon Wiesenthal -keskus tai Stephen Roth -instituutti torjuvat antisemitismiä. On jatkuvasti selvitettävä ja tutkittava tietoja russofobien aktiivisuudesta.
Russofobiaa vastaan on taisteltava kansainvälisesti ja russofobialle on saatava selvä tuomio kansainvälisellä tasolla. Toisen maailmansodan jälkeen antisemitismi sai selvän kansainvälisen tuomion, mutta ei russofobia, vaikka natsit ja heidän liittolaisensa tuhosivat eniten juuri venäläisiä ideologisin perustein. Ulkomailla asuvien venäläisten oikeuksia on suojeltava aktiivisemmin. Länsimaissa ei käytännössä ole olemassa venäläislobbia, joka ajaisi Venäjän ja venäläisten oikeuksia.
Russofobien kaikki toimet on arvioitava oikeudellisesti. Russofobialle on annettava oikeudellinen määrittely Venäjän lainsäädönnössä, suojeltava kansalaisia sen ilmenemismuodoilta. Russofobian vastustamisesta on tehtävä kansallisen ideologian perusta.
Lähde:
Русофобия. Аналитические обзоры РИСИ. Выпуск 5. Москва. 2014
