Hyvä ystäväni, Pietarissa asuva toimittaja, valokuvaaja ja elämänarkkitehti Sami Hyrskylahti on kertonut pitäneensä elämänsä aikana solmiota kaulassaan vain yhden ainoan kerran: silloin, kun hän Ylioppilaslehden nuorena toimittajana haastatteli professori Matti Klingeä. Hyrskylahti kertoi myös peläneensä enemmän kuin koskaan.
Uskoisin, että tämä kertoo jo kaiken olennaisen herra Klingen asemasta suomalaisessa (ja tavallaan myös venäläisessä) yhteiskunnassa.
Minä ylpeilen kirjahyllyni rivistöllä M. Klingen päiväkirjoja (tosin vain itselleni). Taloudellisesti niiden julkaiseminen tuskin on kannattavaa, millä tekosyyllä Otava keskeytti sarjan julkisemisen. Asiaan on saattanut vaikuttaa myös Helsingin Sanomien ja HBl:n sivuilla jatkunut russofobinen parjauskampanja professoriamme vastaan, hän kun hyväksyy venäläiset myös ihmisinä ja pitää venäläisyyttä sitä paitsi merkittävää sivilisaationa. Tätä PEN-klubin hysteeriset russofobit eivät siedä, ja kukaties lobbauksen ammattilaiset saivatkin Reenpäät luopumaan laatusarjan kustantamisesta (asia "uutisoitiin" vahingoniloisesti em. lehdissä). Myös Hesarin ammattiherjaajat ("pääkirjoitustoimittajat" yms.) ovat muistaneet haukkua Klingeä sivu- ja päälauseissa sekä kaikenlaisissa kummallisissa kyhäelmissään ("Kuukausiliite") vuositolkulla.
Klinge vastaa: "... Suomessa russofoobikot ovat saaneet hyvin paljon ilmaista julkisuutta. (...) Tietenkin on olemassa Suomen Kuvalehden ja Kanavan ja suureksi osaksi Helsingin Sanomien pääkirjoitussivun pysyvästi russofobinen linja."
Klingen päiväkirjan uusimman osan on kustantanut uusi ja lupaava, puhtaammalla pöydällä lepäävä Siltalan veljesten pulju "Kustannusosakeyhtiö Siltala". Siltalat hallitsevat kirjentekemisen täydellisesti, siksipä uusi teos ei ulkoisesti mitenkään poikkea aiemmista. Tosin yleinen olemus vaikuttaa jotenkin terveemmältä (kirja jopa tuoksuu paremmalta kuin esimerkiksi WSOY:n tai Otavan opukset). Tämä johtunee siitä, että veljekset ovat aitoja bibliofiilejä, siis kirjoista ja kirjanteosta kiinnostuneita, kun nykyinen WSOY on esimerkiksi ajautunut kummallisessa brändäyskiimassaan hätkähdyttävän karmaisevaan umpikujaan (katsokaa nyt esimerkiksi kaiken saanutta ja kaikkeen tyytymätöntä russofobia Sofi Oksasta).
Olen itse ehdottanut Klingelle (olemme satunnaisessa kirjeenvaihdossa, vaikka emme ole koskaan tavanneet) ainakin henkilöhakemiston liittämistä päiväkirjoihin. Ne ovat nimittäin oivallisia hakuteoksia. Sitä ovat ehdottaneet muutkin (kuulemma Häikiökin), mutta mistä löytyisi tekijä?
Klinge jatkaa tässä päiväkirjassa tuttuun tyyliinsä, mutta olisiko asenne muuttunut vähän terävämmmäksi. Jo sivulla 10 professorimme siirtyy mieliaiheeseensa eli Venäjään ja kirjoittaa: "Presidentti Medvedev on onnistuinut varsin hyvin profiloitumaan itsenäiseksi johtajaksi ja saamaan ainakin ulkomaiden kannatusta..." Heti perään Klinge moittii "amerikkalaisten säätiöiden" lähetyssaarnaajamentaliteettia Ukrainan saattamisesta poliittiseen sekasortoon (Klinge tosin herrasmiehenä pyytää oikeilta lähetyssaarnaajilta anteeksi vertaustaan). Klinge osaa tiivistää: "Oranssivallankumous oli tunnetusti amerikkalaisten säätiöiden aikaansaama suuri, jatkuva sekaannus."
Myöhemmin Klinge linjaa: "... Venäjän kehitys näyttää enimmältään vakaalta, ja tämän jättiläisvaltakunnan poliittisten ja puolueolojen kehitys voittopuolisesti terveen suuntaiselta."
Uskonnoista Klinge mainitsee niin kristinuskoa kuin islamiakin vaivaavan fundementalismin ja lahkolaisuuden sekä niiden kummallisen tyrkyttämisen ulkomaille, mutta toteaa onneksi Venäjän ortodoksikirkon siitä vapaaksi: "Vain Venäjän ortodoksisuus on säilyttänyt kiinteän yhteytensä kansaan ja valtioon, ja siksi sitä on vaikeaa viedä ulkomaille."
Venäjän ortodoksikirkkoa voikin täydellä syyllä pitää yhtenä maailman terveimmistä uskonnoista.
Yhtään tyytyväisempi Klinge ei ole talvisodan varsinaisen syyllisen Eljas Erkon politiikkaan: "Mannerheimin varoituksista huolimatta hallitus päästi Venäjän emissaarin lähtemään Helsingistä "tyhjin käsin", eikä Paasikivelle ja Tannerille myönnetty neuvotteluvaraa Moskovassa, uskottiin vain voitavan lykätä ja odottaa. Vaikka kaikkien piti ymmärtää, että raja Kannaksella, Leningradin porteilla, ei voinut olla mielekäs ja että suomalais-saksalais-virolaiset opetaatiot Suomenlahdella pelottivat venäläisiä."
Sivulla 15 Klinge palaa Venäjä-aiheeseen moittimalla "suomalais-ugrilaisia kansoja" koskevaa suomalaista kansalliskiihkoista propagandaa ja Venäjän sisäisiin asioihin sekaantumista. "Suomalais-ugrilaisuus on epämääräinen käsite (...) vähän niin kuin ruotsalaiset, portugalilaiset ja kreikkalaiset tuntisivat intialaisten kanssa indoeurooppalaista identiteettiyhteyttä", Klinge kuittaa ja hämmästelee: "Nyt suomalaisetkin poliitikot ja aatteilijat esiintyvät kaukana Sisä-Venäjällä puhumassa Viron ja Venäjän ongelmista!"
Tämä todistaa, ettei aikamme russofobien röyhkeydellä (itse puhuisin peräti sikamaisuuksista) ole enää mitään rajaa.
Klinge on oikeassa: suomalais-ugrilaisia kansoja hysteeriseen russofobiaan lietsova propaganda on suomalaislähtöistä (samaten rahoitus), ja joidenkin paikallisten aktivistien Venäjällä kohtaamat ongelmat ovat siis ainakin moraalisesti (suomalaisten) yllyttäjien syytä (kuten amerikkalaisen Politkovskajan kuolema). Suomessa tätä hysteeristä vihanpitoa ylläpitävät vihajärjestö PEN:in ohella Hesarin kulttuuritoimitus, erityisesti Kirsikka Moring -niminen toimittaja, jonka pitäisi olla jo eläkkeellä (kuinka paljon pahaa kyseinen kyltymätön ja maaninen russofobi vihakirjoittelullaan saa vielä aikaan, herra tietää - jonkinlainen loppusuora on kuitenkin selvästi menossa).
Klinge vertaa Venäjä-vastaiselle uhittelulle asemaansa maailmassa rakentavaa Viroa (ja vähän Suomeakin) sammakkoon, "joka kehuskeli härän edessä ja luuli voivansa pullistaa itsensä yhtä voimakkaaksi - kunnes halkesi omaan itsrakkauteensa".
Tähän liittyen Klinge mainitsee PEN-veteraani Jukka Mallisen ja Sofi Oksasen sekä "Mallisen-Oksasen nykyisen russofobian myötäjuoksijat", joita Suomen keltainen lehdistö on oppinut jo pilkkaamaankin. Myös "avoimen amerikkalaismielinen Ahtisaari" on mainittu.
Aikamme russofobeista Klinge tuo esiin myös Heidi Hautalan, joka "arvosteli muutoin juuri äskettäin pääministeri Putinin venäjän kieltä", sekä Max Jakobsonin, joka kommentoi tavanneensa Venäjän-matkansa aikana vain "sivistyneitä" henkilöitä (siis yllättäen, koska Jakobson tietysti odotti jotakin muuta).
Erityisenä osoituksena aikamme russofobiasta Klinge tuntuu pitävän sanontojen "länsi" ja "länsimainen" käyttöä. Minäkin yliopisto-opettajana suhtaudun yleensä kriittisen epäluuloisesti papereihin, joissa opiskelija yrittää tyrkyttää minulle kyseistä, lähinnä angloamerikkalaisesta propagandasta oppimaansa sanaa.
Tähän liittyen Klinge moittii myös dosentti Arto Luukkasen jotakin uutta Venäjä-kirjaa, joka on tietysti sitä samaa vanhaa. Luukkasella on paha tapa ikään kuin siteerata myötävirtaan kaikenkarvaisita angloamerikkalaista roskakirjoittelua Venäjästä ja esitellä se "tutkimuksena". Tuloksena on paljon makulaturia.
Klinge muistuttaakin, että myös aikaisemmin "läntinen" maailma oli "kiinnostunut yksinomaan Neuvostoliiton kurjuudesta ja hirveyksistä kertovista kirjoista".
Samaan propagandatermien koriin "lännen" ja "länsimaisen" kanssa kuuluvat myös "kylmä sota" ja "rautaesirippu" (joka muuten on alunperin Göbbelsin keksimä). Valitettavasti amerikkalaisia (rahoittajia) nuoleskelevissa mitäänsanomattomissa konferensseissa on Suomessakin tapana vetää otsikoksi tuo "kylmä sota", joka on siis amerikkalainen (journalistinen) propagandatermi ja sellaisena siis lähtökohtaisesti tutkimuksen kohde eikä mikään tosiasia.
Sivulla 37 Klinge pääsee mieliteemaansa: "Puolan ja Baltian maiden aggressiivinen Venäjän-vastaisuus rakentuu sen harhaluulon varaan, että ne saisivat kriisitilanteessa merkittävää sotilaallista tukea NATOlta tai Yhdysvalloilta." Tässä lauseessa kiinnostavaa on Klingen muotoilu "aggressiivinen Venäjän-vastaisuus". Se on aika jyrkkä ilmaus, varsinkin kun se liitetään peräti neljään (tai ainakin kolmeen) valtioon. Klinge lisää: "Ukraina, Georgia (Gruusia), nyt Viron provokatorinen vähemmistöpolitiikka ja Puolan ääriamerikkalaisuus herättävät pelkoa Venäjällä."
Viimevuotiseen Gruusian sotaan Klinge toteaa: "Ehkä voittajia ovat myös abhaasit ja osseetit, joita Venäjän joukot eivät jättäneet gerogialaisten armoille..."
Seppo Zetterbergin pahamaineinen "Viron historia" on Klingen mielestä "pinnallinen ja vanhoihin klisheisiin pitäytyvä", lisäksi "kaikkien aikakausien käsittely on puutteellista ja virheellistä, vanhentuneisiin tietoihin ja asenteellisiin käsityksiin perustuvaa".
Seppo Zetterbergistä on itse asiassa muodostumassa jonkinlainen Viron tasavallan Göbbels, vaarallinen propagandisti ja kansankiihottaja, jonka kirjoitukset perustuvat paitsi tietysti patologiseen russofobiaan, myös piilotettuun natsimielisyyteen (natseista puhutaan myötäkarvaan ja juutalaisten kansanmurhaa Virossa vääristellään). Juuri siksi ne ovat herättäneet Viron tietyissä piireissä valtavaa suosiota.
Maaliskuussa julkaistua Sofi Oksasen ja Imbi Pajun jyrkän venäläisvastaista propagandakirjaa Klinge ei oikein tunnu ymmärtävän ja siteeraakin Martti Turtolan TV-lausuntoja siitä, että Viron oman likapyykin peseminen täällä Suomessa Viron suurlähetystön tuella on outoa ja että kyseinen kirja ei ole vakavasti otettava ainakaan historian kannalta. Helsingin Sanomien asiaa koskevaa kirjoittelua Klinge pitää historiakiihotuksena (kiinnostava termi).
Klinge edelleen muistuttaa, että virolaisten olisi syytä olla venäläisille melko kiitollisia: "... Saksa ei Ensimmäisessä eikä Toisessa maailmansodassa myöntänyt Virolle tai Liivinmaalle tai Latvialle mitään itsehallintoa, mutta Neuvostoliitto perusti sentään erilliset neuvostotasavallat, joiden puitteissa kansallinen kulttuuri sai kehittyä osittain varsin hyvinkin."
Klinge muistaa myös mainita, miten Viron neuvostotasavallalla oli "olennaisesti enemmän itsenäisyyttä" kuin esim. keisariaikana ja "Viron Neuvostotasavallallakin oli oma ulkoministeriönsä", ja ennen kaikkea: "Korkeimman neuvoston vaaleissa kaikki saivat äänestää. (...) nyky-Virossa kaikki eivät saa äänestää, siis venäläiset virolaiset."
Myöhemmin Klinge vielä viittaa "virolais-latvialaiseen historian poliittiseen "uudelleenkirjoittamiseen" venäläisvastaisessa hengessä".
Historioitsijana joissakin yhteyksissä esiintyvä Oula Silvennoinen, jonka Korkeajännitys-tyyppistä tekelettä ei olisi saanut missään tapauksessa hyväksyä väitöskirjana (sama koskee professorina esiintyvän Kimmo Rentolan Korkeajännitys-tekeleitä), on Klingen mielestä CIA-tyyppinen propagandisti. Klinge lukee Silvennoisen Hesariin kirjoittamaa "arvostelua" ja kuittaa: "Tällaista tekstiä ei tuottanut edes CIA!" Samaa voisi (ja pitää) tietysti sanoa Rentolasta.
Virolaisten niin sanottuja "kyydityksiä" (tätä propagandatermiä kirjoittaja ei käytä) Klinge kutsuu väestönsiirroiksi ja toteaa: "Väestönsiirrot olivat muutoinkin aika yleisiä 1800-luvun ja 1900-luvun maailmassa."
Klinge vierailee Tallinnassa kuulemassa presidentti Toomas Hendrik Ilveksen niin sanottua puhetta: "Ilveksen tyyli on selvästikin ylimielinen. Hän puhuu amerikanenglantia ja pureskelee koko ajan jotakin, ehkä laihdutustablettia?" Professorimme mainitsee myös kaasuputken, "jonka virolaisten ja lättiläisten jyrkkä Venäjän-politiikka on tehnyt perin tarpeelliseksi".
Yhä toistamiseen Klinge muistuttaa, että NATO ei voi suojella yhä syvempään Venäjä-vastaiseen kiihkoon koko Eurooppaa yllyttäviä sairaalloisia pikkuvaltioita: "Yhdysvallat, NATO ja vielä vähemmän Euroopan Unioni eivät siis osoittautuneet sellaisiksi kaikkien Venäjän-vastaisten maiden varauksettomiksi tukijoiksi ja auttajiksi, jollaisiksi Georgia, Ukraina ja Viro olivat ne kuvitelleet."
Klinge, joka asuu aivan Venäjän suurlähetystöä vastapäätä Helsingin Ullankadulla, harmittelee Kaivopuiston vanhojen lehmusten kohtaloa. Helsingin puisto-osasto on Klingen mukaan "murhannut" nämä yli 130-vuotiaat puut jättämällä vain kannot. Mutta Venäjä lähetystön aitojen sisäpuolella valitsee paljon turvallisempi ja luonnonläheisempi ilmapiiri: siellä samaan vanhaan Kaivopuiston lehmuskujaan kuuluvat puut saavat osakseen aivan toisenlaista kohtelua. Venäläiset ovat katkaisseet vain lehmusten mädät yläosat ja säästäneet rungon tervettä osaa ainakin 4-5 metrin matkalta, joista puun uskotaan edelleen versovan.
Klingen kirjoitus todistaa, kuinka erilainen asenne elämään ja ympäristöön valitsee Venäjän lähetystön aidan sisä- ja ulkopuollella. Jos Suomi kohtelee vanhoja puita näin julmasti ja piittaamattomasti, miten se kohtelee ihmisiä?
Muistan erään ranskalaisen historian professorin todenneen minulle yksityisessä keskustelussa, että "Klinge on laadukas tutkija, vaikka hän onkin porvari". Klingen tekstin laatu piilee sen kiihkottomuudessa. Teksti ei ole pateettista eikä poliittisten tai taloudellisten päämäärien sitomaa (virat, apurahat). Itse asiassa Klingen tyyli on kielellisessä virheettömyydessäänkin jossakin määrin kansanomainen, mihin viittaa kansantajuisuuden ohella terve huumorintaju. Tämä kertoo ennen kaikkea kirjoittajansa henkisestä vireydestä ja kokonaisvaltaisesta terveydestä, joka tietenkin vetoaa lukijaan.
Klinge tietysti ansaitsisi antifasistien korkeimman kunniamerkin, jos sellainen olisi keksitty.
Klinge kysyy: "Miten saisi etenkin nuoremmat sukupolvet innostumaan enemmän Venäjästä ja Pietarista?"
Minun vastaukseni: ei mitenkään. Ensin Helsingin Sanomat pitää lakkauttaa (ainakin paperilehtenä), ja lisäksi Aatos Erkon on esitettävä Suomen kansalle nöyrä anteeksipyyntö Erkon sodista. Vasta sitten Suomen kansa on vapaa.
