Tänään kaupungilla käteeni tarttunut tuore City-lehti sisältää todellisen jymypaljastuksen: Sofi Oksanen on täysin odotetusti lopettanut kirjailijan uransa. Näin Sofi: "Olen puolitoista vuotta yrittänyt löytää aikaa kirjoittamiselle, mutta se ei onnistu. Ensi vuosikaan [lue: 2011] ei näytä kirjoittamisen kannalta hedelmälliseltä. Ehkä jotakin taustatyötä pystyy tekemään."
Tähän on tietysti todettava, ettei Sofi ole koskaan aloittanutkaan kirjoittamista. Eihän Sofi edes tiedä, mitä kirjoittaminen on. Hänellä ei ole mitään käsitystä siitä, mitä kirjoittajan ammatti tarkoittaa. Sofi on vain hyvä tuote, ja sellaisena sopii myös vuoden ihmiseksi Virossa. Tämän tittelin hän on saanut vain Venäjä-vastaisen miehityspropagandansa ansiosta.
Sofilla varmasti olisi aikaa kirjoitella, mutta hän vaikuttaa lopen kyllästyneeltä itseensä, siis imagoonsa. Oireellista on myös se, että hän on luopunut pyöreistä silmälaseistaan. Huomautinhan eräässä blogitekstissäni, että rumien silmälasien takana on kaunis Sofi. Niinkuin onkin.
Kun Sofi nyt on siis paljastanut, ettei hän ole kirjoittanut enää puoleentoista vuoteen, on aika riisua loputkin siitä naamiosta, jonka kustantajat, toimittajat ja Viron historian ammattiväärentäjät ovat Sofin niskoille laittaneet. Sofi voisi kirjoittaa nyt kirjan Puhdistus II, jossa Sofi puhdistaa itsensä läpikaupallisesta roolistaan, siis purkaa oman tuotteistuksensa.
City-lehden haastattelussa tapahtui kuitenkin yllättävä käänne siinä vaiheessa, kun toimittaja Walter de Camp mainitsi Johan Bäckmanin käyneen Sofin kannoilla Brysselissä. Sillä hetkellä toimittajan ja haastateltavan roolit vaihtuivat, sillä Cityn mukaan Sofi kysyi heti uteliaana Walterilta: Mitä Bäckman Brysselissä teki?
Tiedän olevani Sofille kiinnostava henkilö. Tämä johtuu siitä, että olen ainoa henkilö maailmassa, joka kehtaa arvostella Sofia. Siksi hän on minusta kiinnostunut, mikä on siis normaalia. Sofi kyllä seuraa kirjoitteluani ja lukee tämänkin tekstin, koska häntä huolestuttaa suunnattomasti se, että olemme asioista samaa mieltä.
Kuten eräs viisas vanha juutalainen minulle kerran tokaisi: Johan, on helpompi olla fasisti kuin antifasisti. Niinpä Sofin elämä on varmasti helpompaa kuin minun elämäni, mutta myös tylsempää. Siksi Sofia ottaa ns. pannuun eikä kirjoittaminen kiinnosta enää. Sofille ei anneta maahantulokieltoja, mutta minulle annetaan. On ikävää kun kaikki koko ajan hymyilevät ja kehuvat, se on eräänlaista terroria sekin.
Sofin valintaan lopettaa kirjoittaminen liittyy myös ideologinen suunnanmuutos. "Viihdyn itsekin neuvostoestetiikan parissa", kirjoittaa Sofi tuoreehkossa "Me muut"-kirjasessa. Aikaisemminhan hän on osoittanut vain vihaavansa kaikkea neuvostolaista. Mutta nyt hän pitää Lasnamäestäkin, sillä hänen mielestään neuvostoestetiikka "oli minulle normaali ja kodikas lapsuusympäristö eikä Lasnamäe edusta minulle samanlaista toivottomuutta tai synkkyyttä kuin nykyään monille suomalaisturisteille".
On täysin mahdotonta ajatella, että esimerkiksi Imbi Paju tai Iivi Anna Masso kirjoittaisivat "viihtyvänsä neuvostoestetiikan parissa". Heitä viihdyttää eniten hakaristiestetiikka, kuten Lotta Svärdin hakaristit tai Viron ns. identiteetti eli Tallinnassa sojottava natsistondis.
