Elokuva-arvio: Arvo Tuomisen uusi dokumenttielokuva "Energiakarhu Gazprom"

Arvio toimittaja Arvo Tuomisen dokumenttielokuvasta "Energiajätti Gazprom", ensi ilta TV1:llä 10.1.2010 klo 21.15.

Tuomisen taidokkaasti kuvattu dokumentti antaa hyvän kuvan Venäjän mittasuhteista. Se kannattaa katsoa varsinkin niiden, joiden mielestä Suomen pitäisi hyvän naapuruuden sijaan aloittaa sota Venäjää vastaan liittymällä Natoon (terkut vaan sulle Jyrki). Kamera seilaa Siperian tundralta Jäämerelle, joka puolelta löytyy työteliäitä ja avoimesti puhuvia venäläisiä. Ehkäpä siellä riittäisi töitä myös suomalaisille? Suomalaisethan eivät ole oikein menestyneet työpaikkojen luomisessa omille kansalaisilleen, toisin kuin venäläiset.

Tuomisen dokumentin kuva on ihan erilainen kuin heidihautaloiden kaltaisilla propagandisteilla, joiden tarkoituksena on lietsoa koko EU:n alueella hysteeristä ja sairaalloista Venäjä-vihaa ilmeisesti tulevaa maailmansotaansa varten. Tuominen ei kuitenkaan haaveile Venäjän hävittämisestä, vaan päin vastoin luo objektiivisen kuvan suurvallan tulevaisuudesta.

Taitavasti kuvattu filmi etenee rauhallisesti ja kiinnostaa, sillä nyt poikkeuksellisesti melkein kaikki elokuvassa esitetty tieto on uutta. Heti alussa kiinnostusta herättää runsas kolme vuosikymmentä sitten perustettu siperialainen kaasukaupunki, josta puuttuu hautausmaa, kaikki asukkaat ovat nuoria ja lastentarha on valittu Venäjän parhaaksi. Tuominen antaa siis perin inhimillisen vaikutelman kertomalla kaasuaiheisessa dokumentissaan myös kaasukaupungin lastentarhasta. Lapset näkyvät viihtyvän hyvin ja lastentarhan opetus on näyttävän monipuolista. On selvää, että kaasukaupunki näkyy tuottavan elämäänsä tyytyväisiä ja innokkaita sekä patrioottisia oman maansa tulevaisuuden rakentajia, toisin kuin kotomaamme Suomen koululaitos, jonka suurimpiin saavutuksiin kuuluu kyynisten kouluampujien ja massamurhaajien tuottaminen, Pisa-tutkimuksen tuloksista huolimatta.

Elokuvan kiinnostavinta antia ovat harvinaiset lähikuvat kaasuputken fysiologiasta. Tuominen on päässyt kuvailemaan porauslautalta korpeen, taigalta Jäämerelle, asemien sisään, putkien rakennustyömaille ja joka paikkaan. Tuominen on käynyt jopa katsomassa Venäjän ja Ukrainan rajalla kaasumittareita ja sitä kuuluisaa kampea, jolla kaasu väännetään kiinni. Ukraina ei kuulemma osaa maksaa laskujaan, mistä kiitos kuuluu ilmeisesti amerikkalaisille "säätiöille", joiden osaaminen rajoittuu "oranssin" sekoilun järjestämiseen.

Muutenkin ohjelmassa ei kerrotaan mitään tavanomaista rikollisuudesta, korruptiosta ja "kaasulla kiristämisestä", kuten suomalaisen valtamedian russofobiseen julistukseen yleensä kuuluu. Venäjä on rakentanut hyvin päämäärätietoisesti melkein maailmanlaajuista kaasunjakelua Putinin johdolla ja saksalaisten kumppaneiden tuella ja rahoituksella. Putinin energiahankkeet ovat suurinta eurooppalaista rauhantyötä, Nobelinkin arvoista.

Itämeren Nord Stream -putki on elokuvassa tärkeässä roolissa. Sen rakentelua esitellään, mukaan luettuna teknisesti kiinnostava putken veteenlasku. Suomalaisista sairaalloisen russofobian sävyttämistä uutisista huolimatta Nord Stream ei ole Venäjän kaasuteollisuudelle "ase" ja kaikki kaikessa, sillä Eurooppa on Venäjän ja etenkin Siperian perspektiivistä etäinen pieni läntti. Tuomisen haastatteleman Gazpromin johtajan Aleksandr Medvedevin mukaan Venäjän tärkeitä kaasukumppaneita ovat nyt Kiina, Intia ja Vietnam sekä lukuisat Afrikan ja Etelä-Amerikan maat jne. Venäjän kaasuteollisuudella on siis globaali luonne, mikä on syytä pitää mielessä. Eurooppa ja Nord Stream eivät merkitse koko kuvassa paljoakaan, ja tarpeen vaatiessa Venäjä selviää hyvin ilman niitäkin. Tuomisen dokumentti osoittaa valheeksi sen uskomuksen, että Venäjä olisi jotenkin "riippuvainen" Euroopan energiantarpeesta tai peräti eläisi sillä.

Suomalaisten ja virolaisten hyödyllisten idioottien tuloksettomat yritykset sabotoida Itämeren kaasuputki ovat omaan pesään kusemista, josta tulee kaiken lisäksi valtava lasku. Onneksi näitä oman pesän likaajia ei käsitellä tässä ohjelmassa lainkaan. Siitä huolimatta on todettava, että Venäjän uhkaileminen ja kiristäminen Natolla tai kaasuhankkeen sabotoinnilla on sangen erikoinen suomalaisugrilaisen (valtio)terrorismin muoto.

Arvo Tuomisen dokumentti näyttää palauttaneen journalismin sille kuuluvalle paikalle. Tuominen ei useimpien suomalaisten journalistien tapaan ole laiska netissä surffaaja, joka copypastaa muutaman muiden jo tuhansia kertoja toistaman fraasin, vaan hän todellakin haluaa tuottaa uutta tietoa. Tuominen ei liioin tyrkytä tai jankuta, vaan antaa kuvien kertoa itse. Ennen kaikkea hän tietysti poikkeaa niistä toimittajista, joiden lempipuuhaa on syvän vihan täyttämän russofobisen viholliskuvan rakentaminen. Arvo Tuominen ei rakenna sotaa, vaan rauhaa. Siinä hän on virallisen Venäjän kanssa samoilla linjoilla.

Arvo Tuomisen dokumenttielokuvien tapauksessa on aina hauska tarkastella, miten Helsingin Sanomien katkerat ja laiskat tv-arvostelijat niihin reagoivat. Yleensä Tuomisen ammattitaito saa heidät hätääntyneen raivon valtaan. On nimittäin niin, että aktiivisesti oikeita toimittajan töitä tekevä journalisti selvästi lisää paineita patologisen omahyväisyyden koomaan vajonneessa Hesarin toimituksessa. Suomen huonoin lehti ikään kuin tajuaa tilanteensa, varsinkin huomattuaan antaneensa Venäjästä väärää tietoa aivan liian pitkään. Olisipa hauska lukea tämän elokuvan arvio esimerkiksi Hesarin "toimittaja" Kirsikka Moringilta, joka on erikoistunut levittämään Venäjän asioista väärää tietoa jonkinlaisen sysimustan ja sangen perverssin suomalais-ugrilaisen uhon voimalla.

Hauskaa elokuvailtaa!

JOHAN BÄCKMAN

Elokuvan virallinen kotisivu: http://ohjelmat.yle.fi/ykkosdokumentti/energiakarhu_gazprom