Thursday, February 11, 2010

Kirja-arvio Juhani Suomen teoksesta "Vorraaja"

Arvio Juhani Suomen teoksesta Vorraaja (Otava 2010).

Juhani Suomen kirjanjulkistamistilaisuudessa uutukaisen pieni koko häkellytti. Mahtavia Kekkos-järkäleitä kirjoitellut poliittisen historian Tolstoi olikin nyt julkaissut piskuisen harmaan teoksen, joita oli pinottu melkein huomaamatta salin taakse kahvipöydän viereen. Poimin siitä omani ja aavistelin, että jotakin merkittävää tämä teos kuitenkin sisältää.

Sitten saliin asteli surullisen hahmon ritari Juhani Suomi itse, ja aloitti murheellisen monologinsa. Kirjan nimi "Vorraaja" tarkoittaa murehtijaa. Juuri siltähän Suomi itsekin surumielisine kasvoineen ja vielä murheellisimpine silmineen näyttää. Teoksen sisällöstä päätellen suurin surun aihe on kuitenkin Stubb ja hänen niin sanottu ulkopolitiikkansa, ynnä täysin älytön ulko- ja turvallisuuspoliittinen keskustelu, Nato-vouhotus ja EU, "keisari ilman vaatteita".

Täytyy myöntää, että Vorraaja on parhaita viime vuosina lukemiani kirjoja. Kun kekkoslogian Tolstoi on kirjoittanut tuhansia sivuja raskasta tutkimustekstiä, pienen muistelmakirjan tekeminen saattaa olla hänelle nautinnollinen, vapauttavakin kokemus. Niin se on lukijallekin. Harvemmin on tarttunut yhtä rehelliseen, koskettavaan ja viisaaseen tekstiin. Tätä pitäisi luetuttaa myös opiskelijoilla, saisivat käsitystä kirjallisesta viisaudesta.

Vorraajan rakenne on nerokas. Kirja kertoo Juhani Suomen viimeisestä vuodesta ennen eläköitymistä. Luvut on kirjattu vuoden tärkeille päiville kuin päiväkirjan muotoon. Jokaisessa luvussa Suomi muistelee jotakin lapsuutensa merkittävää tapahtumaa, sitoon sen nuoruutensa vaiheisiin, virkamiesuraansa ja sitten nykypäivään. Kaikki käy tiiviisti, jouhevasti ja mielenkiintoisesti. Tämä kirja palautti uskoni siihen, että Suomessa sittenkin joku osaa vielä kirjoittaa.

Tyylillisesti Vorraaja tuo mieleen parinkin kirjassa mainitun Suomen diplomaattikollegan teokset, ehkä eniten Keijo Korhosen "Lähettilään päiväkirjan" (1984), sekin on päiväkirjamuodossa ja tiivis sekä tyylillisesti samanlainen (ennen kaikkea samanhenkinen), sekä Risto Hyvärisen "Virkamiehiä, viekkautta ja vakoilua" (2000), jossa tuntuu samaa mustaa huumoria.

Juhani Suomi kertoo heti alussa rohkeasti ja asiallisesti sen, että ei häntä lukija kiinnosta. Hän pitää tärkeimpänä omaa tytärtään ja ainokaistaan Johannaa, jolle kirja on kirjoitettu. Lukijaa ei siis turhaan nuoleskella eikä liehitellä, mikä on hyvä (ja nykyaikoina harvinainen) merkki kirjailijan henkisestä terveydestä. On myös mielenkiintoista ja harvinaista, että joku suomalainen kirjailija tosissaan paljastaa välittävänsä lapsista, vieläpä omista lapsistaan.

On hauskaa, kun ihminen kirjoittaa rehellisesti vain omista tunteistaan. Nykyisinhän melkein kaikkien kirjojen aiheita ovat erilaiset seksuaaliset perversiot, joukkomurhaaminen, epärehellisyys viranhoidossa ja politiikassa tai muut nykyisen mediahypen palvomat teemat. Kun joku sitten kirjoittaa avoimesti, ettei hän tunne itseään onnelliseksi, vaikuttaa tällainen kirjallinen sensaatio lähes sähköshokin tavoin.

Juhani Suomi ei mitenkään sääli nykyistä poliittista establishmenttia kertoessaan käsityksensä maamme poliittisesta järjestelmästä ja nykyisestä ulkoministeri Stubbista. Viittauksia viime mainittuun esiintyy kirjassa siellä täällä. Suomi ei juurikaan kainostele esitellessään Stubbin ammattitaidottomana pellenä ja idioottina, joka ei tuota Suomelle muuta kuin harmia. Ei tietenkään näin suorin sanoin, mutta sitä hän kuitenkin tarkoittaa.

Poliittista järjestelmäämme Suomi luonnehtii lähinnä korruptoituneeksi, elämänkokemusta vailla olevan nuorison temmellyskentäksi. "Politiikan muotoilee käytännössä pieni keskinäisen edun kerho palkittujen vasalliensa avustuksella. Todellinen demokratia on tästä järjestelmästä kaukana", Suomi kirjoittaa (s. 15). Nykyisen hallituksen metkuja Suomi vertaa Liisa ihmemaassa -kertomukseen. Jyrki Katainen, "valtionvarainministeri", on kuulemma se kello kaulassa hyppivä jänis.

Juhani Suomi kertoo taustastaan totuuden mitään lisäämättä ja mitään salaamatta. Isä oli leipuri, äiti siivooja, mummu "rehellinen kommunisti kuolemaansa asti". Juhani Suomella ei lapsena ollut leluja, eikä hän osannut niitä edes kaivata, koska ei ollut koskaan kuullutkaan sellaisista.

Tuttua minulle ovat Juhani Suomen kertomukset tietokirjailijan ongelmista, olenhan jonkinlainen kirjailija itsekin. Suomi esimerkiksi kertoo etsivänsä yömyöhällä hermostuneena hyllystään kirjaa, jota ei tahdo löytyä mistään. Juuri näin minullekin on usein käynyt. Kun tietoa tarvitsee iltamyöhällä, ja satojen, ehkä tuhansien kirjojen pinoista ja hyllyistä ei tahdo löytyä mitään, hermoromahdus on tulollaan.

Rudolf Sykiäinen on hyvin opettavaisesti kirjoittanut tutkijan käsikirjastosta seuraavaa: "Hyvin tärkeä merkitys on kotikirjastolla. Se ei saa olla, sen ei tarvitse olla suunnattoman laaja – kunhan palvelee kirjoittajaa, hänen intessejään. Jos se on suunnattoman laaja, siinä eksyy niin kuin isossa tavaratalossa, josta ei oikein tiedä, mitä sieltä ostaisi." Sykiäinen ei ole kuka tahansa, olihan Josif Stalin kelpuuttanut hänet henkilökohtaiseksi avustajakseen (ei siis vain tulkiksi, kuten luullaan). Vielä ei ole Juhani Suomellekaan myöhäistä tarttua tähän viisaamman ohjeeseen.

Suomen nykyinen johto ja meno saavat haukut melkein joka toisella sivulla. Sanan säilä on nyt harvinaisen terävä ja rehellinen. "Sanotaan, että kansalla on sellaiset johtajat, kuin se ansaitsee. Mitään näin pahaa ei Suomen kansa kai sentään ole tehnyt, että se ansaitsisi nämä itsetyytyväiset typerehtijät."

Yksi Juhani Suomen ongelma on monelle ahkeralle tutkijalle tuttu. Kun kirjoittaa valtavia tiiliskiviä ja uhraa niihin suunnattoman määrän henkisiä ja fyysisiä voimiaan, tuloksena on loppupeleissä vain kirjoja. Mitään virkauraa tai poliittista uraa on vaikea tai mahdoton tehdä samalla. Näin myös Suomella. Tuloksena on epämääräinen irrallisuuden, jopa epäonnistumisenkin tunne. "Kun en siis ole kotoisin oikeastaan mistään, niin tällaisena väliinputoajana en liioin kuulu oikeastaan minnekään."

Euroopan unionia Suomi pitää omaan mahdottomuuteensa hajoavana syöpäkasvaimena: "EU on sekasikiö, jossa on paha valuvika. Mitä enemmän uusia jäseniä se onnistuu kokoamaan, sitä irvokkaampana valusauma ammottaa. Aikanaan se tulee hajoamaan omaan mahdottomuuteensa. (...) Ennemmin tai myöhemmin Suomeenkin saadaan hallitus, joka myöntää - tai joutuu myöntämään - ettei keisarilla ole vaatteita."

Nato-joukoista Suomi sanoo Paavo Haavikkoon viitaten, ettei Nato anna selkänojaa vaan katteetonta ostovoimaa. Sitä paitsi Nato-maiden joukot ovat osoittaneet taitonsa ja taipumuksensa antautumiseen, joten niiltä ei voi oppia muuta kuin "pelkuruutta ja karkuruutta". Totuus Natosta on se, että siitä on tullut läntisten intressien ja elämänmuodon edistäjä, kuten Martti Koskenniemi on kuulemma viisaasti sanonut. "Virosta on kaiken lisäksi kehkeytymässä varsinainen kiusanhenki sen nojatessa saamaansa Nato-selkänojaan äärimmäisyyksiin saakka."

Hassu lapsus Suomelle sattuu sivulla 95, kun hän kirjoittaa: "Yhtä kaikki olen ulkoministerivuosinani ollut kolmesti erottamisuhan edessä." Tarkoittaa kai "ulkoministeriövuosinani", mutta virhe on tietty paljastava. Ehkä Suomi siis olisi halunnut kalifiksi kalifin paikalle. Mutta parempi näin, koska muutoin ei varmaankaan olisi syntynyt niitä tiiliskiviä.

Sofi Oksanenkin on päässyt Suomen kirjan sivulle tietenkin aikamme huomattavimpana epäkirjailijana. "Oksanen (...) on koonnut yhteen kaikki neuvostoaikaan ja venäläisiin liittyvät vanhat kliseet ja ennakkoluulot ja rakentaa tarinansa paljolti niiden varaan. Lopun kliimaks, ampumisvälikohtaus, osoittaa, ettei Oksanen ole koskaan pitänyt asetta kädessä. Olisi kannattanut, jotta ei harahdu naurettavuuksiin."

Suomalaista ulko- ja turvallisuuspoliittista keskustelua Suomi käsittelee elegantisti: "Puistoissa koiranulosteet - ja vähän muidenkin - tuoksuvat niin, että päätä huimaa. Käymisen vaahto näyttää nousevan pintaan myös ulkopoliittisessa keskustelussa, kuten niin monesti keväisin."

Myös puolustusvoimien piirissä kasvava uho ja militarismi huolestuttaa Suomea. "Puolustusministereiden puheista on viime vuosina kalskahtanut rivien väliin piilotettu näkemys, että Suomesta on luotava sotilaallinen suurvalta - ellei se sitä jo ole."

Nykyistä oikeistolaista meininkiä Suomi luonnehtii muistuttamalla, että se edustaa vain oikeistolaisuuden nurjaa puolta. Siitä puuttuu kokonaan klassilliseen oikeistolaisuuteen elimellisesti kuulunut velvollisuusmoraali.

Asiavirhe on sivulla 208, kun Suomi väittää, että Sillanpää ja Waltari kävivät vuorollaan Kammion mielisairaalassa. Tosiasiassa he olivat siellä yhtä aikaa. Tähän muuten liittyy seuraava vitsi: Taata tuli kolkuttelemaan Waltarin mielisairaalahuoneen ovelle ja kuiskasi: minä olen täällä siksi että sain Nobelin, ja sinä olet täällä siksi että et koskaan saa sitä!

Suuremmalla katkeruudella Suomi ei käsittele eläköitymistään. "Mikael Lilius ansaitsee eläkeläisenä jo toaletissa pistäytyessään enemmän kuin minä kuukaudessa. Tasan ei totisesti käy onnenlahjat."

Voorraaja on pettämätön kirja. Sitä lukiessa elämänhalu ikään kuin palautuu. Alkaa taas uskoa tieteeseen, kirjallisuuteen ja Suomen tulevaisuuteen. Vielä koittaa se päivä, kun Stubb on entinen ulkoministeri. Kannattaa siis elää ja katsoa eteenpäin. Idästä se aurinko nousee.

Juhani Suomen isä jätti pojalleen rintamakirjeessään viestin, eräänlaisen hätävaratestamentin ja viisauden, jonka Suomi nyt kirjassaan tarjoilee kaikille lukijoilleen: "Toivon hartaasti, ettei poikani koskaan tarvitse kokea niitä kauhun ja kärsimyksen hetkiä, joita sota sotilaille aiheuttaa. Rakasta aina rauhaa omassakin elämässäsi. Isänmaataan voi palvella myös rauhanomaisin keinoin."