Abhasian vaaleja tarkkailemassa, osa 3

Presidentti valittiin Suhumissa eilen, kaikki sujui hyvin. Ilmapiiri maassa on positiivinen eikä ilmassa ollut mitään jännitteitä. Kaikki ehdokkaat olivat katukuvassa esillä. Ennakkosuosikki istuva presidentti valittiin odotetusti uudelleen. Kävimme lukuisilla äänestyspaikoilla kaupungissa ja maaseudulla. Joka puolella äänestys sujui rauhallisesti ja asiallisesti. Kaikenikäiset ihmiset olivat tulleet sankoin joukoin äänestämään.



Katso videot äänestyspaikalta:







Abhasian-Gruusian sodassa 1992-3 kaatuneiden sotasankareiden kuvia vaalihuoneen eteisessä:



Kansalaiset tutkivat äänioikeutettujen listoja vaalihuoneella:

Abhasian vaaleja tarkkailemassa, osa 2

Tervetuloa seuraaman Abhasian presidentinvaaleja. Olen täällä virallisena vaalitarkkailijana. Abhasia on itsenäinen tasavalta Venäjän ja Gruusian kupeessa Mustanmeren rannalla. Tänään tasavallassa pidetään presidentinvaalit. Ehdokkaita on viisi. Abhasia kävi kovan sodan Gruusiaa vastaan 1992-1993. Aina viime vuoden elokuuhun saakka tilanne maassa oli kireä, kunnes Abhasia vahvisti alueellisen koskemattomuutensa Venäjän tuella. Turvallisuustilanne täällä Suhumissa on erittäin hyvä ja ilmapiiri positiivinen ja rauhallinen. Jos haluat tietää lisää, laita tekstiviesti numeroon Johan Bäckman +358405035474. Ohessa tuoreita videoita:

Mustanmeren rannalla presidentinvaalien aattona:



Saapuminen Venäjän ja Abhasian rajalle:



Häät Suhumissa:



Abhasian presidentinvaalien informaatiokeskus Suhumissa:



Vaalitarkkailijoiden valmistautuminen Moskovassa:

Abhasian vaaleja tarkkailemassa, osa 1

Terveisiä tääältä Suhumista, Abhasian pääkaupungista. Huomenna on presidentinvaalit, ja kuulun Venäjän Rauhanpuolustajien lähettämään kansainväliseen vaalitarkkailijadelegaatioon. Meitä on yhteensä 53 henkeä ja edustettuina ovat Itävalta, Bulgaria, Saksa, Liettua, Puola, Serbia, Slovakia, USA, Suomi, Ranska ja Tsekki. Lisäksi seitsemän IVY-maata lähetti edustajansa, sekä tietysti Venäjä.

Abhasia julistautui itsenäiseksi jo 1990-luvun alussa, mutta välit Gruusian kanssa ovat olleet sekavat. Viime elokuuhun asti Abhasia on ollut virallisesti osa Gruusiaa, kunnes Venäjän asevoimat ottivat alueen lopullisesti haltuun. Alueella asuu noin 200 000 ihmistä. Abhasian oman historiankirjoituksen mukaan alue tunnettiin itsenäisenä jo 1200-luvulla. Abhasian itsenäisyyden on toistaiseksi tunnustanut vain neljä valtiota: Venezuela, Nicaragua, Equador ja tietysti Venäjä. Täällä toivotaan, että tunnustajia tulisi lisää Kosovon malliin. Ilmasto on erinomainen, Mustameri lainehtii, aurinko paistaa ja mittari näyttää +15.

Matkustimme eilen ensin Moskovaan, missä meitä valistettin tarkkailemaan kaikkea mahdollista ja kertomaan havainnoista objektiivisesti. Tänään lensimme Moskovasta Sotsiin ja ajoimme ensin Abhasian rahjalle, jossa Venäjän rajavartiosto tarkasti passimme. Abhasialla ei omaa rajavartiostoa vielä ole. Jatkoimme matkaa Mustanmeren kaunista rantaviivaa pitkin Suhumiin. Sodan karmeat jäljet ovat kaikkialla näkyvissä raunioituneina taloina.

Huomenna on siis presidentinvaalit, ehdokkaita on muutama, joukossa istuva presidentti ja ennakkosuosikki. Muiden ehdokkaiden mainoksia oli kaduilla näkyvissä kohtalaisen hyvin. Kadunvarressa oli lisäksi suuria julisteita, joissa Abhasian istuva presidentti poseeraa Putinin tai Medvedevin rinnalla. Vaalipäivänä jalkaudumme äänestyspisteisiin tarkkailemaan tilannetta.

Pressikeskuksessa ilahduin, sillä paikan päälle on tullut Helsingin Sanomien kirjeenvaihtaja Susanna Niinivaara. Ainakin täällä on siis kaksi suomalaista tarkkailijaa. Susanna oli tullut paikan päälle jo viisi päivää sitten.

Jos haluat tietää lisää Abhasiasta ja Suhumista, tekstaa minulle +358 40 503 5474

Venäläiset loukkaantuivat Martin markkinoista

Helsingissä 21.-22.11.2009 järjestetyilla "Martin markkinoilla" kaupiteltu natsirihkama on herättänyt Venäjällä paheksuntaa. Kaapelitehtaalla kaupiteltiin natsimielisiä SS-joukkoja käsitteleviä kirjoja, juutalaisvastaisia natsilauluja sisältäviä cd-levyjä, SS-legioonan tunnuksilla varustettuja erilaisia t-paitoja, SS-henkisellä natsipropagandalla varustettuja seinäkalentereita yms. Venäjällä ihmetystä herätti Viron Suomen-lähettilään Merle Pajulan ja sisäministeri Pomerantsin esiintyminen natsirihkaman seassa.

Venäläismedia piti tilaisuutta Moskovaa vastaan suunnattuna provokaationa, ks. linkki: http://www.regnum.ru/news/1228087.html

Venäläiset paheksuivat erityisesti tätä Martin markkinoilla kaupiteltua natsijulistetta, ks. kuva: http://www.regnum.ru/showpicture/?id=1228087&pic=1

Viron antifasistinen komitea tuomitsi jyrkästi Merle Pajulan osallistumisen natsimessuille, ks. linkki: http://www.regnum.ru/news/1228299.html

Tuglas-seuran jäsenlehti "Elo" näyttää muuttaneen suuntaansa jyrkästi oikealle. Uusin numero mainostaa Martin markkinoiden ohella natsimielisen Mart Laarin historiantulkintoja. Tuglas-seuran takapiru Juhani Salokannel on nyt omaksunut Laarin natsi-ihailun ytimen ja kutsuu pääkirjoituksessaan niin sanottua Sinivuorten (Sinimäkien) taistelua 1944 Suomen itsenäisyyden pelastajaksi.

Kun natsijoukot pidättelivät Sinimäillä punaista vapauttaja-armeijaa, joukkomurhaaminen natsien miehittämän Viron kymmenillä keskitysleireillä jatkui miehityksen viimeiseen päivään saakka. Karmein Liettuan juutalaisiin siviileihin kohdistunut verilöyly koettiin Kloogassa, eikä se olisi ollut mahdollinen ilman natsien apua Sinivuorilla.

Moni suomalainen tuskin edes huomasi Martin markkinoiden natsipropagandaa, mutta venäläisiä se loukkasi. Suomea ja Tuglas-seuraa käytettiin taas hyväksi natsimielisen kiihkokansallisuuden lietsomisessa.

Moni suomalainen voisi hymähtää joidenkin virolaisten kuumapäisyydelle, mutta venäläiset loukkaantuvat aidosti. Täytyy muistaa, että juuri venäläiset vapauttivat maapallon fasismista ja maksoivat siitä korkeimman hinnan. Ilman sitä Suomenkaan de-natsifikaatio ja demokratisoituminen ei olisi ollut mahdollinen.

Oikeudenkäynti Bäckman vs. Viro jatkuu

Kertomus oikeudenkäynnistä

Katso kuvasarja: http://www.delfi.ee/news/paevauudised/eesti/article.php?id=27421079

Tänään Tallinnan hallinto-oikeudessa jatkui oikeudenkäynti "Bäckman vs. Viron sisäministeriö". Kysymys oli hakemuksestani kahden tänä vuonna minulle määrätyn määräaikaisen maahantulokiellon toteamisesta laittomaksi. Korvauksia ei vaadita vielä, lukuun ottamatta tietysti oikeudenkäyntikuluja. Avustajanani toimii Tartosta valmistunut juristi, entinen Tallinnan kihlakunnansyyttäjä Irja Tähismaa, joka nykyisin on itsekin Viro-kriitikko ja aktiivinen poliittinen kommentaattori.

Oikeudenkäynti alkoi hyvissä tunnelmissa kello 11 ja kesti kolmisen tuntia. Tapahtumien kulku oli sama kuin edellisessä valmistelevassa istunnossa: sisäministeriön sympaattiset leidit, kaksi nuorta juristia, jotka edustivat asiassa vastaajaa, olivat tietysti sitä mieltä, että maahantulokieltoni olivat aiheellisia. Minä olin sitä mieltä, että pelkät melko tavanomaiset Viro-kriittiset mielipiteeni, joissa ei pitäisi olla kenellekään mitään uutta, eivät sinänsä tietenkään riitä mihinkään maahantulokieltoon.

Yllättävintä asiassa olivat ne todisteet, joita minua vastaan esitettiin. Sisäministeriön paikalle lähettämät naisjuristit eivät pystyneet esittämään minua vastaan mitään muita todisteita kuin keltaisen lehdistön kirjoituksia eli netistä printattuja virolaisten skandaalilehtien provosoivia kirjoituksia!

Syntyi käsitys, että Virossa maahantulokiellot laaditaan netissä surffaamalla.

Kun tiedustelin lisää todisteita, edes omia kirjoituksiani, mitään ei tahtonut löytyä. Kun vironkielinen keltainen lehdistö oli käyty läpi, naiset ehdottivat todisteeksi erään venäjänkielisen sensaatiolehden artikkelissa ollutta lausetta "Viroa hallitsevista julkeista fasisteista". Totesin, että minä en vastaa keltaisen lehdistön kirjoituksista - niistä vastaavat toimittajat itse.

Pyynnöistäni huolimatta en saanut kuulla mitään sellaista raskauttavaa, joka olisi itse kirjoittamaani tai lausumaani. Sitä paitsi on tunnettua, että Virossa keltainen lehdistö on nimenomaan turvallisuuspoliisin ase. Nyt näitä minusta kirjoitettuja provkaatioartikkeleita, joiden mukaan ole Viron vihollinen nro 1, uusiokäytetään vielä toistamiseen samojen viranomaisten toimesta todisteina minua vastaan oikeudessa.

Ihmettelin, eikö kaikkivoipa turvallisuuspoliisi ole pystynyt esimerkiksi nauhoittamaan yhtään raskauttavaa puhelinkeskustelua tai sieppaamaan kyseenalaista sähköpostiviestiä. Mutta ei. Mitään muita todisteita kuin sensaatiolehtien artikkeleita minua vastaan ei esitetty.

Totesin myös, että en ole Virossa oleskeluni aikana joutunut poliisin kanssa tekemisiin millään tavalla. Olen käynyt siellä keskustelemassa erilaisten ihmisten kanssa ja kuullut erilaisia mielipiteitä.

Sympaattinen tuomari oli eniten kiinnostunut historiantulkinnoistani. Sain esittää käsitykseni "kyydityksistä" ja "miehityksestä", mikä tuntui oikeussalissa hieman erikoiselta. Myös apartheid-käsite tuntui vaivaavan Viron poliisihallintoa kovasti. Nyt minulta tivattiin, onko minulla todisteita Viron syyllistymisestä apartheid-rikokseen. Kyseinen rikosnimike on todellakin olemassa. Totesin, että Viroa ei ole siitä tuomittu, mutta että apartheid-termiä voi käyttää paitsi kansainvälisoikeudellisessa, myös historiallisessa tai arkisessa merkityksessä.

Kyydityksen osalta viittasin keskusteluihini oikean "kyydittäjän" eli Arnold Meren kanssa (hän kyllä piti kyyditysoperaatiota ikävänä tehtävänä). Vetosin myös oikean "kyyditetyn" eli edellä mainitun serkun Lennart Meren muistelmiin, joissa hän kuvailee aikaansa Siperiassa ihanteellisin sävyin. Sitä ei voi sanoa ainakaan kansanmurhaksi. Viittasin myös erilaisiin aihetta koskeviin tutkimuksiin ja totesin kyyditykset eli joukkokarkotukset kovaksi sortotoimeksi ja muistutin, että olen sanonut niin myös Suomen televisiossa.

Siitä huolimatta Viron ja Suomen medioissa on vääristelty kyydityksiä koskevia lausuntojani (Helsingin Sanomien täysin valheellisen uutisen mukaan olisin peräti kutsunut "fasisteiksi" kaikkia niitä, jotka kirjoittavat kyydityksistä). Myös Viron suojelupoliisi oli listannut maahantulokiellon erääksi syyksi juuri kyydityksiä koskevat väitteeni.

Tuomari myös tiedusteli, olenko keskustellut kenenkään kyyditetyn kanssa ja vei keskustelun niin sanottuihin "troikkiin" eli Stalinin ajan pikatuomioistuimiin, joissa jaettiin useimmiten kuolemantuomioita. Totesin troikat mielivaltaiseksi stalinistiseksi oikeudenkäytöksi ja mainitsin itse myös luennoineeni yliopistossa stalinistisen rikosoikeudejärjestelmän perusteista.

Etukäteen pyynnöstä toimittamani todisteet, kuten Amnestyn laaja Viro-raportti, hylättiin kokonaan heti istunnon alussa. Syynä oli se, että en ollut toimittanut ko. raportin vironkielistä käännöstä! Näin ollen Amnestyn raporttiin ei voinut edes vedota. Kyseinen yli 50-sivuinen raportti vuodelta 2006 kertoo karua kieltä Viron "apartheidista", ja olisin halunnut sen avulla todistaa, että en ole suinkaan mikään toisinajattelija.

Toisaalta tuomarin päätös todisteiden suhteen oli aivan oikea, koska turhasta paperisodasta päästiin eroon.

Myös toisen maahantulokiellon perusteet ovat pahansuopaa vääristelyä. Kun viime kesänä kävin Sinimäillä katsomassa mitä niissä kuuluisisa Sinimäen muistopäivän juhlissa oikein tapahtuu, havaitsin ne osittain uusnatsien juhlinnaksi (vaikka mukana oli myös veteraaneja). Paikan päällä en kuitenkaan tehnyt mitään muuta kuin seisoin paikallani ja katselin ympärilleni. Viron suojelupoliisin maahantulokieltoesityksessä väitetään, että olisin Sinimäillä "yrittänyt lietsoa kansojen välistä vihaa". Kun sitten vastaavasti ilmottauduin Mart Laarin Molotovin-Ribbentropin sopimuksen muistopäivänä pitämän luentotilaisuuteen, Viron suojelupoliisin tulkinnan mukaan Bäckman "valmisteli provokaatiota yhdessä Yövartijat-ääriliikkeen kanssa".

Sisäministeriön juristit kehtasivat vielä väittää, että poliisi olisi estänyt pääsyni Sinimäille. Se ei pidä paikkaansa. Sinimäillä ei juurikaan edes ollut poliiseja, sillä paikka oli yksityisen vartiofirman hallussa ja siellä oli myös plakaati "yksitysitilaisuudesta". Petri Krohnin paikan päällä ottamat valokuvat esitin todisteeksi siitä, että sisäministeriö antoi asiassa väärää tietoa.

Huomatin myös sisäministeriön juristeille, että Viron minulle määräämä maahantulokielto on vahingoittanut Viron mainetta ulkomailla. Suomessa on todellakin syntynyt käsitys, että demokratian tila Virossa ei ole kovin hyvä, jos historian tapahtumista ei saa edes keskustella. Toinen juristeista vaikutti tähän hieman loukkaantuneelta.

Minua syytettiin myös siitä, että kiistäisin Viron itsenäisyyden sanomalla, että maa ei enää ole itsenäinen. Vastasin tähän toteamalla, että Suomessakin monet ajattelevat, että Suomi on menettänyt itsenäisyytensä.

Tilanne oli tavallaan prosessuaalisesti kummallinen siinä mielessä, että minua vastaan ei ole mitään voimassa olevaa maahantulokieltoa. Olen matkustanut Virossa niin paljon kuin sielu sietää. Huhti-toukokuulle ja elo-syyskuulle määrättyjä lyhytaikaisia maahantulokieltoja ei enää voi mitätöidä, koska niiden voimassaolo on jo päättynyt. Vastaaja yrittikin sanoa, ettei näin lyhyillä kielloilla ole mitään todellista merkitystä. Tarkoitus oli kuulemma vain varmistaa, että kansojen välistä konfliktia ei pääse syntymään.

Kaksi maahantulokieltoa olivat sisällöltään lähes identtisiä: niissä moitittiin minua Viro-vastaisista mielipiteistä, erityisesti apartheid-kritiikistä, joka oli kieltojen varsinainen syy. Viron suojelupoliisin maahantulokieltoesityksissä puhutaan jatkuvasti myös "ekstremisteistä" joiden kanssa pitäisin yhteyttä. Näitä ekstremistejä ovat nimenomaan kaikki, jotka eivät hyväksy Viron nykyistä virallista linjaa. Mielestäni tällainen ihmisten valikointi on asiatonta, koska pidän yhteyttä moniin hyvin erilaisia poliittisia kantoja edustaviin ihmisiin. Nyt perusteeksi oli valittu kuitenkin vain sellaisia, jotka kuulemma ovat "ekstremistejä".

Jossakin vaiheessa tuomari alkoi puhua siitä, että venäläiset ovat Virossa poliittisesti passiivisia, minkä vuoksi heitä on Riigikogussa eli Viron parlamentissa niin vähän. Minä pääsin sanomaan, että Virossa on yli 100 000 ihmistä ilman minkään maan kansalaisuutta, eivätkä he voi tietenkään äänestää Viron valtakunnallisissa vaaleissa, vaikka olisivat syntyneet Virossa ja tehneet siellä koko elämänsä työtä. Keskustelu meni siis poliittiseksi väittelyksi, välillä myös siis historiakeskusteluksi, mikä oikeussalissa tuntui vähän oudolta.

Tilaisuuden loppupuolella Viron sisäministeriön juristi nosti esiin keksimänsä uudet syyt maahantulokiellolle: olin kuulemma järjestämässä Viroon mielenosoituksia. Nainen luetteli kaikki Pronssiyön muistopäiviksi 2009 rekisteröidyt mielenosoitukset Talinnassa (yhteensä viisi kappaletta, tärkein Hirveparkissa). Myös elokuun Molotov-Ribbentropin päiväksi oli kuulemma suunniteltu mielenosoitus Hirveparkiin. Naisella oli otsaa väittää, että minä olisin järjestänyt kaikki nuo mielenosoitukset yhdessä Yövartijat-järjestön kanssa! Tämä uusi "tieto" oli kehitelty edellisen valmistelevan istunnon jälkeen, eikä moisia väitteitä tietenkään esiintynyt missään kirjallisessa materiaalissa. Totesin, että en ole koskaan järjestänyt Virossa mitään mielenosoituksia. Suomessa olen järjestänyt useita hyvässä yhteistyössä Suomen poliisin kanssa.

Jossakin vaihessa sisäministeriön juristitytöt alkoivat jankuttaa "herkistä päivistä", jolloin pääsyni Viroon pitäisi estää. Tällaisia päiviä ovat esimerkiksi Pronssiyön muistopäivä, toukokuun voitonpäivä, elokuun Molotovin-Ribbentropin sopimuksen vuosipäivä ja syyskuun Tallinnan fasismista vapauttamisen muistopäivä. Vastasin olleeni Virossa usein myös "herkkinä päivinä", eikä silloin tapahtunut mitään erityistä. Toimintamallini on aina ollut sama: keskustelen eri ihmisten kanssa, luen eri lähteitä ja muodostan oman mielipiteeni.

Asiassa todellinen voittaja on juristini Irja Tähismaa, joka on tämän jutun ansiosta saanut Venäjältä kymmeniä uusia asiakkaita. Venäläisille nuorillehan on annettu täysin mielivaltaisia 10 vuoden maahantulokieltoja Schengen-alueelle. Mitään todellisia syitä ei ole esitetty - syyksi riittää se, että rakastaan isänmaataan. Virolla on siis täydet valtuudet estää venäläisten pääsy esimerkiksi Suomeen mielivaltaisin perustein. Ystäväni Marjana Skvortsova on jopa käännytetty Vainikkalasta sen takia, että Viro laittoi tytön mustalle listalle. Mitään perusteita ei tietenkään ole olemassa (paitsi tuo "ekstremisti").

Katso myös Inno ja Irja Tähismaan Bäckman-videot: http://innojairja.blogspot.com/2009/11/kohvik-intervjueeris-johan-backmanit.html

Dosentti Johan Bäckmanin itsenäisyyspäivän toivotus

Kansalaispalaute on aina kiinnostavaa, varsinkin kun sen saa henkilökohtaisesti. Tuntematon kansalainen lähestyi minua tänään jo aamutuimaan ilmeisesti "itsenäisyyspäivän" kunniaksi seuraavanlaisella tekstiviestillä (kirjoitusvirheet säilytetty):

Stalin jos kuka löi päänsä karjalan mäntyyn! Hyökkääviä punarosvoja jäi raatoina makaamaan taipaleelle,summaan,kollaalle,raatteen tielle kuin kärpäsiä.

Kuka lieneekään, mutta viesti on kuitenkin selvä: joulukuun kuudentena juhlitaan nimenomaan venäläisten joukkomurhaamista. Siitähän myös ns. talvisodan juhlinnassa on kysymys. On muuten täysin ainutlaatuista, että meillä juhlitaan tuon sodan alkamista. Ikään kuin siinä olisi jotakin juhlimista.

Ja onhan siinä. Meillä arvostetaan sitä, että päästään taas kerran elämään läpi uudelleen ne unohtumattomat kokemukset, kun suomalaiset pääsivät motittamaan ja teurastamaan venäläisiä (sekä tietysti ukrainalaisia ja muita). Myös snaiperi Simo Häyhä on suuri sankari tapettuaan ainakin 900 neuvostolaista sotilasta.

Tätä taustaa vasten kouluampujatkin näyttäytyvät suomalaisen isänmaallisuuden huippusaavutuksina (jonkinlaista Erkon sotaa sekin).

Tänään Helsingin Sanomien kulttuuriosaston etusivua koristi puolen sivun kokoinen fasistien pääsymboli hakaristi, siis merkki, jonka julkaiseminen valtakunnan päälehdessä esimerkiksi Saksassa olisi rikos.

Avasin vahingossa televisionkin, ja eikös sieltä tullut tuo Euroopan historian huonoimman romaanin filmatisointi, joka lähetetään jostakin syystä aina tänään. "Tulta munille! Ratatatata". Meneillään oli mikäs muu kuin venäläisten tappaminen, siis itsenäisyyspäivämme tärkein symbolinen rituaali.

Sattumoisin pääsin tänään Eljas Erkon paksua elämäkertaa soutaessani kohtaan, jossa Erkko julistautuu ihannoivansa fasismia. "Suomikin tarvitsisi Mussoliniaan -- fascismi tuli pelastajana", Eljas Erkko kirjoitti ja julisti: "Eläköön vapaa, ryssistä vapaa Suomi."

Kun Obama tilasi vähän aikaa sitten tarpeisiinsa tuoretta suomalaista verta, kokoomus meinasi ratkea innosta. Niin sanottu "puolustusministeri" lensi heti Afganistaniin, ja Salolainen taisi hamuta meille ikiomaa siivua Afganistanista (sitäkö tänään juhlitaan?). Joskus 30 vuotta sitten vouhotettiin Neuvostoliitosta Afganistanin "miehittäjänä", nyt ollaan itse samoissa puuhissa, ja vouhotetaan melkein yhtä suurella innolla, ase kädessä.

Suomi on tänään sotaa käyvä maa, mikä pitäisi muistaa niin sanotun "presidentinlinnan" kemuissa. Joka päivä sota näkyy enemmän ja enemmän arkielämässämme, ensin pikku lehtijuttuina, sitten konkreettisina asioina. Saksassa antifasistit iskivät rajusti valtiota vastaan protestina Afganistanin sodan jatkamiselle, mutta meikäläiset eivät tee mitään. Ehkä se on hyväkin. On parempi tyytyä sääliin.

Viimeksi Erkon aikana ulkopolitiikkaamme on johdettu näin paljon takapuolella.

Sitä paitsi mikä ihmeen "itsenäisyyspäivä"? Niin sanotut linnan juhlat on kopioitu melkein yksi yhteen kenraalikuvernöörin vastaanotosta, paitsi että palatsi eli presidentinlinna on tietysti siihen tarkoitukseen surkea murju.

Tänä vuonna on muisteltu sitäkin, kun Suomi nostettiin kansakunnaksi 200 vuotta sitten Porvoossa. Suomi on kokonaan Aleksanteri I:n luomus, kuten Klinge kirjoittaa. Me elämme Keisarin Suomessa. Jos Suomen itsenäisyydestä tai olemassaolosta pitäisi jotakuta kiittää, niin Keisaria.

Niin ja Lenin, joka allekirjoitti itsenäisyyspaperimme työpöytänsä ääressä Pietarin Smolnassa. Kävin itse tuon samaisen työpöydän ääressä pohtimassa, kuinka merkittävä tapahtuma kyseinen allekirjoitus mahdollisesti oli:

Antifasisti emeritus

Arvio teoksesta M. Klinge: Onko omaisuus varkautta? Päiväkirjastani 2008-2009. Kustannusosakeyhtiö Siltala. Helsinki. 2009.

Hyvä ystäväni, Pietarissa asuva toimittaja, valokuvaaja ja elämänarkkitehti Sami Hyrskylahti on kertonut pitäneensä elämänsä aikana solmiota kaulassaan vain yhden ainoan kerran: silloin, kun hän Ylioppilaslehden nuorena toimittajana haastatteli professori Matti Klingeä. Hyrskylahti kertoi myös peläneensä enemmän kuin koskaan.

Uskoisin, että tämä kertoo jo kaiken olennaisen herra Klingen asemasta suomalaisessa (ja tavallaan myös venäläisessä) yhteiskunnassa.

Minä ylpeilen kirjahyllyni rivistöllä M. Klingen päiväkirjoja (tosin vain itselleni). Taloudellisesti niiden julkaiseminen tuskin on kannattavaa, millä tekosyyllä Otava keskeytti sarjan julkisemisen. Asiaan on saattanut vaikuttaa myös Helsingin Sanomien ja HBl:n sivuilla jatkunut russofobinen parjauskampanja professoriamme vastaan, hän kun hyväksyy venäläiset myös ihmisinä ja pitää venäläisyyttä sitä paitsi merkittävää sivilisaationa. Tätä PEN-klubin hysteeriset russofobit eivät siedä, ja kukaties lobbauksen ammattilaiset saivatkin Reenpäät luopumaan laatusarjan kustantamisesta (asia "uutisoitiin" vahingoniloisesti em. lehdissä). Myös Hesarin ammattiherjaajat ("pääkirjoitustoimittajat" yms.) ovat muistaneet haukkua Klingeä sivu- ja päälauseissa sekä kaikenlaisissa kummallisissa kyhäelmissään ("Kuukausiliite") vuositolkulla.

Klinge vastaa: "... Suomessa russofoobikot ovat saaneet hyvin paljon ilmaista julkisuutta. (...) Tietenkin on olemassa Suomen Kuvalehden ja Kanavan ja suureksi osaksi Helsingin Sanomien pääkirjoitussivun pysyvästi russofobinen linja."

Klingen päiväkirjan uusimman osan on kustantanut uusi ja lupaava, puhtaammalla pöydällä lepäävä Siltalan veljesten pulju "Kustannusosakeyhtiö Siltala". Siltalat hallitsevat kirjentekemisen täydellisesti, siksipä uusi teos ei ulkoisesti mitenkään poikkea aiemmista. Tosin yleinen olemus vaikuttaa jotenkin terveemmältä (kirja jopa tuoksuu paremmalta kuin esimerkiksi WSOY:n tai Otavan opukset). Tämä johtunee siitä, että veljekset ovat aitoja bibliofiilejä, siis kirjoista ja kirjanteosta kiinnostuneita, kun nykyinen WSOY on esimerkiksi ajautunut kummallisessa brändäyskiimassaan hätkähdyttävän karmaisevaan umpikujaan (katsokaa nyt esimerkiksi kaiken saanutta ja kaikkeen tyytymätöntä russofobia Sofi Oksasta).

Olen itse ehdottanut Klingelle (olemme satunnaisessa kirjeenvaihdossa, vaikka emme ole koskaan tavanneet) ainakin henkilöhakemiston liittämistä päiväkirjoihin. Ne ovat nimittäin oivallisia hakuteoksia. Sitä ovat ehdottaneet muutkin (kuulemma Häikiökin), mutta mistä löytyisi tekijä?

Klinge jatkaa tässä päiväkirjassa tuttuun tyyliinsä, mutta olisiko asenne muuttunut vähän terävämmmäksi. Jo sivulla 10 professorimme siirtyy mieliaiheeseensa eli Venäjään ja kirjoittaa: "Presidentti Medvedev on onnistuinut varsin hyvin profiloitumaan itsenäiseksi johtajaksi ja saamaan ainakin ulkomaiden kannatusta..." Heti perään Klinge moittii "amerikkalaisten säätiöiden" lähetyssaarnaajamentaliteettia Ukrainan saattamisesta poliittiseen sekasortoon (Klinge tosin herrasmiehenä pyytää oikeilta lähetyssaarnaajilta anteeksi vertaustaan). Klinge osaa tiivistää: "Oranssivallankumous oli tunnetusti amerikkalaisten säätiöiden aikaansaama suuri, jatkuva sekaannus."

Myöhemmin Klinge linjaa: "... Venäjän kehitys näyttää enimmältään vakaalta, ja tämän jättiläisvaltakunnan poliittisten ja puolueolojen kehitys voittopuolisesti terveen suuntaiselta."

Uskonnoista Klinge mainitsee niin kristinuskoa kuin islamiakin vaivaavan fundementalismin ja lahkolaisuuden sekä niiden kummallisen tyrkyttämisen ulkomaille, mutta toteaa onneksi Venäjän ortodoksikirkon siitä vapaaksi: "Vain Venäjän ortodoksisuus on säilyttänyt kiinteän yhteytensä kansaan ja valtioon, ja siksi sitä on vaikeaa viedä ulkomaille."

Venäjän ortodoksikirkkoa voikin täydellä syyllä pitää yhtenä maailman terveimmistä uskonnoista.

Yhtään tyytyväisempi Klinge ei ole talvisodan varsinaisen syyllisen Eljas Erkon politiikkaan: "Mannerheimin varoituksista huolimatta hallitus päästi Venäjän emissaarin lähtemään Helsingistä "tyhjin käsin", eikä Paasikivelle ja Tannerille myönnetty neuvotteluvaraa Moskovassa, uskottiin vain voitavan lykätä ja odottaa. Vaikka kaikkien piti ymmärtää, että raja Kannaksella, Leningradin porteilla, ei voinut olla mielekäs ja että suomalais-saksalais-virolaiset opetaatiot Suomenlahdella pelottivat venäläisiä."

Sivulla 15 Klinge palaa Venäjä-aiheeseen moittimalla "suomalais-ugrilaisia kansoja" koskevaa suomalaista kansalliskiihkoista propagandaa ja Venäjän sisäisiin asioihin sekaantumista. "Suomalais-ugrilaisuus on epämääräinen käsite (...) vähän niin kuin ruotsalaiset, portugalilaiset ja kreikkalaiset tuntisivat intialaisten kanssa indoeurooppalaista identiteettiyhteyttä", Klinge kuittaa ja hämmästelee: "Nyt suomalaisetkin poliitikot ja aatteilijat esiintyvät kaukana Sisä-Venäjällä puhumassa Viron ja Venäjän ongelmista!"

Tämä todistaa, ettei aikamme russofobien röyhkeydellä (itse puhuisin peräti sikamaisuuksista) ole enää mitään rajaa.

Klinge on oikeassa: suomalais-ugrilaisia kansoja hysteeriseen russofobiaan lietsova propaganda on suomalaislähtöistä (samaten rahoitus), ja joidenkin paikallisten aktivistien Venäjällä kohtaamat ongelmat ovat siis ainakin moraalisesti (suomalaisten) yllyttäjien syytä (kuten amerikkalaisen Politkovskajan kuolema). Suomessa tätä hysteeristä vihanpitoa ylläpitävät vihajärjestö PEN:in ohella Hesarin kulttuuritoimitus, erityisesti Kirsikka Moring -niminen toimittaja, jonka pitäisi olla jo eläkkeellä (kuinka paljon pahaa kyseinen kyltymätön ja maaninen russofobi vihakirjoittelullaan saa vielä aikaan, herra tietää - jonkinlainen loppusuora on kuitenkin selvästi menossa).

Klinge vertaa Venäjä-vastaiselle uhittelulle asemaansa maailmassa rakentavaa Viroa (ja vähän Suomeakin) sammakkoon, "joka kehuskeli härän edessä ja luuli voivansa pullistaa itsensä yhtä voimakkaaksi - kunnes halkesi omaan itsrakkauteensa".

Tähän liittyen Klinge mainitsee PEN-veteraani Jukka Mallisen ja Sofi Oksasen sekä "Mallisen-Oksasen nykyisen russofobian myötäjuoksijat", joita Suomen keltainen lehdistö on oppinut jo pilkkaamaankin. Myös "avoimen amerikkalaismielinen Ahtisaari" on mainittu.

Aikamme russofobeista Klinge tuo esiin myös Heidi Hautalan, joka "arvosteli muutoin juuri äskettäin pääministeri Putinin venäjän kieltä", sekä Max Jakobsonin, joka kommentoi tavanneensa Venäjän-matkansa aikana vain "sivistyneitä" henkilöitä (siis yllättäen, koska Jakobson tietysti odotti jotakin muuta).

Erityisenä osoituksena aikamme russofobiasta Klinge tuntuu pitävän sanontojen "länsi" ja "länsimainen" käyttöä. Minäkin yliopisto-opettajana suhtaudun yleensä kriittisen epäluuloisesti papereihin, joissa opiskelija yrittää tyrkyttää minulle kyseistä, lähinnä angloamerikkalaisesta propagandasta oppimaansa sanaa.

Tähän liittyen Klinge moittii myös dosentti Arto Luukkasen jotakin uutta Venäjä-kirjaa, joka on tietysti sitä samaa vanhaa. Luukkasella on paha tapa ikään kuin siteerata myötävirtaan kaikenkarvaisita angloamerikkalaista roskakirjoittelua Venäjästä ja esitellä se "tutkimuksena". Tuloksena on paljon makulaturia.

Klinge muistuttaakin, että myös aikaisemmin "läntinen" maailma oli "kiinnostunut yksinomaan Neuvostoliiton kurjuudesta ja hirveyksistä kertovista kirjoista".

Samaan propagandatermien koriin "lännen" ja "länsimaisen" kanssa kuuluvat myös "kylmä sota" ja "rautaesirippu" (joka muuten on alunperin Göbbelsin keksimä). Valitettavasti amerikkalaisia (rahoittajia) nuoleskelevissa mitäänsanomattomissa konferensseissa on Suomessakin tapana vetää otsikoksi tuo "kylmä sota", joka on siis amerikkalainen (journalistinen) propagandatermi ja sellaisena siis lähtökohtaisesti tutkimuksen kohde eikä mikään tosiasia.

Sivulla 37 Klinge pääsee mieliteemaansa: "Puolan ja Baltian maiden aggressiivinen Venäjän-vastaisuus rakentuu sen harhaluulon varaan, että ne saisivat kriisitilanteessa merkittävää sotilaallista tukea NATOlta tai Yhdysvalloilta." Tässä lauseessa kiinnostavaa on Klingen muotoilu "aggressiivinen Venäjän-vastaisuus". Se on aika jyrkkä ilmaus, varsinkin kun se liitetään peräti neljään (tai ainakin kolmeen) valtioon. Klinge lisää: "Ukraina, Georgia (Gruusia), nyt Viron provokatorinen vähemmistöpolitiikka ja Puolan ääriamerikkalaisuus herättävät pelkoa Venäjällä."

Viimevuotiseen Gruusian sotaan Klinge toteaa: "Ehkä voittajia ovat myös abhaasit ja osseetit, joita Venäjän joukot eivät jättäneet gerogialaisten armoille..."

Seppo Zetterbergin pahamaineinen "Viron historia" on Klingen mielestä "pinnallinen ja vanhoihin klisheisiin pitäytyvä", lisäksi "kaikkien aikakausien käsittely on puutteellista ja virheellistä, vanhentuneisiin tietoihin ja asenteellisiin käsityksiin perustuvaa".

Seppo Zetterbergistä on itse asiassa muodostumassa jonkinlainen Viron tasavallan Göbbels, vaarallinen propagandisti ja kansankiihottaja, jonka kirjoitukset perustuvat paitsi tietysti patologiseen russofobiaan, myös piilotettuun natsimielisyyteen (natseista puhutaan myötäkarvaan ja juutalaisten kansanmurhaa Virossa vääristellään). Juuri siksi ne ovat herättäneet Viron tietyissä piireissä valtavaa suosiota.

Maaliskuussa julkaistua Sofi Oksasen ja Imbi Pajun jyrkän venäläisvastaista propagandakirjaa Klinge ei oikein tunnu ymmärtävän ja siteeraakin Martti Turtolan TV-lausuntoja siitä, että Viron oman likapyykin peseminen täällä Suomessa Viron suurlähetystön tuella on outoa ja että kyseinen kirja ei ole vakavasti otettava ainakaan historian kannalta. Helsingin Sanomien asiaa koskevaa kirjoittelua Klinge pitää historiakiihotuksena (kiinnostava termi).

Klinge edelleen muistuttaa, että virolaisten olisi syytä olla venäläisille melko kiitollisia: "... Saksa ei Ensimmäisessä eikä Toisessa maailmansodassa myöntänyt Virolle tai Liivinmaalle tai Latvialle mitään itsehallintoa, mutta Neuvostoliitto perusti sentään erilliset neuvostotasavallat, joiden puitteissa kansallinen kulttuuri sai kehittyä osittain varsin hyvinkin."

Klinge muistaa myös mainita, miten Viron neuvostotasavallalla oli "olennaisesti enemmän itsenäisyyttä" kuin esim. keisariaikana ja "Viron Neuvostotasavallallakin oli oma ulkoministeriönsä", ja ennen kaikkea: "Korkeimman neuvoston vaaleissa kaikki saivat äänestää. (...) nyky-Virossa kaikki eivät saa äänestää, siis venäläiset virolaiset."

Myöhemmin Klinge vielä viittaa "virolais-latvialaiseen historian poliittiseen "uudelleenkirjoittamiseen" venäläisvastaisessa hengessä".

Historioitsijana joissakin yhteyksissä esiintyvä Oula Silvennoinen, jonka Korkeajännitys-tyyppistä tekelettä ei olisi saanut missään tapauksessa hyväksyä väitöskirjana (sama koskee professorina esiintyvän Kimmo Rentolan Korkeajännitys-tekeleitä), on Klingen mielestä CIA-tyyppinen propagandisti. Klinge lukee Silvennoisen Hesariin kirjoittamaa "arvostelua" ja kuittaa: "Tällaista tekstiä ei tuottanut edes CIA!" Samaa voisi (ja pitää) tietysti sanoa Rentolasta.

Virolaisten niin sanottuja "kyydityksiä" (tätä propagandatermiä kirjoittaja ei käytä) Klinge kutsuu väestönsiirroiksi ja toteaa: "Väestönsiirrot olivat muutoinkin aika yleisiä 1800-luvun ja 1900-luvun maailmassa."

Klinge vierailee Tallinnassa kuulemassa presidentti Toomas Hendrik Ilveksen niin sanottua puhetta: "Ilveksen tyyli on selvästikin ylimielinen. Hän puhuu amerikanenglantia ja pureskelee koko ajan jotakin, ehkä laihdutustablettia?" Professorimme mainitsee myös kaasuputken, "jonka virolaisten ja lättiläisten jyrkkä Venäjän-politiikka on tehnyt perin tarpeelliseksi".

Yhä toistamiseen Klinge muistuttaa, että NATO ei voi suojella yhä syvempään Venäjä-vastaiseen kiihkoon koko Eurooppaa yllyttäviä sairaalloisia pikkuvaltioita: "Yhdysvallat, NATO ja vielä vähemmän Euroopan Unioni eivät siis osoittautuneet sellaisiksi kaikkien Venäjän-vastaisten maiden varauksettomiksi tukijoiksi ja auttajiksi, jollaisiksi Georgia, Ukraina ja Viro olivat ne kuvitelleet."

Klinge, joka asuu aivan Venäjän suurlähetystöä vastapäätä Helsingin Ullankadulla, harmittelee Kaivopuiston vanhojen lehmusten kohtaloa. Helsingin puisto-osasto on Klingen mukaan "murhannut" nämä yli 130-vuotiaat puut jättämällä vain kannot. Mutta Venäjä lähetystön aitojen sisäpuolella valitsee paljon turvallisempi ja luonnonläheisempi ilmapiiri: siellä samaan vanhaan Kaivopuiston lehmuskujaan kuuluvat puut saavat osakseen aivan toisenlaista kohtelua. Venäläiset ovat katkaisseet vain lehmusten mädät yläosat ja säästäneet rungon tervettä osaa ainakin 4-5 metrin matkalta, joista puun uskotaan edelleen versovan.

Klingen kirjoitus todistaa, kuinka erilainen asenne elämään ja ympäristöön valitsee Venäjän lähetystön aidan sisä- ja ulkopuollella. Jos Suomi kohtelee vanhoja puita näin julmasti ja piittaamattomasti, miten se kohtelee ihmisiä?

Muistan erään ranskalaisen historian professorin todenneen minulle yksityisessä keskustelussa, että "Klinge on laadukas tutkija, vaikka hän onkin porvari". Klingen tekstin laatu piilee sen kiihkottomuudessa. Teksti ei ole pateettista eikä poliittisten tai taloudellisten päämäärien sitomaa (virat, apurahat). Itse asiassa Klingen tyyli on kielellisessä virheettömyydessäänkin jossakin määrin kansanomainen, mihin viittaa kansantajuisuuden ohella terve huumorintaju. Tämä kertoo ennen kaikkea kirjoittajansa henkisestä vireydestä ja kokonaisvaltaisesta terveydestä, joka tietenkin vetoaa lukijaan.

Klinge tietysti ansaitsisi antifasistien korkeimman kunniamerkin, jos sellainen olisi keksitty.

Klinge kysyy: "Miten saisi etenkin nuoremmat sukupolvet innostumaan enemmän Venäjästä ja Pietarista?"

Minun vastaukseni: ei mitenkään. Ensin Helsingin Sanomat pitää lakkauttaa (ainakin paperilehtenä), ja lisäksi Aatos Erkon on esitettävä Suomen kansalle nöyrä anteeksipyyntö Erkon sodista. Vasta sitten Suomen kansa on vapaa.