Latiševa muutti Leningradista Suomeen naimisiin kolmikymppisenä ja oma tytär tuli pian perässä. Jotain toistakymmentä vuotta myöhemmin Latiševa muutti ulkomaille. Hän asuu nyt Espanjassa.
Latiševa kertoo murhaavan rehellisesti totuuden Suomesta. Suomessa ei hänen mukaansa tunneta sellaisia käsitteitä kuin ystävä, juhlat tai onni. "Ihmiset eivät osaa olla onnellisia", Latiševa kirjoittaa. Hän kertoo tunteneensa Suomessa olonsa "epämukavaksi ja epävarmaksi alusta asti". Suomessa hän oppi sen, mitä yksinäisyys ja masennus tarkoittavat. Sellaisia ei taas Venäjällä tunneta. "Ystäväksi" Suomessa saatetaan Latiševan mukaan kutsua henkilöä, jonka tapaa ehkä vain kerran kahdessa vuodessa.
Heti Suomeen saavuttua tuleva aviomies "Pekka" ("peka" tarkoittaa venäjäksi suurin piirtein samaa kuin "mulkku" suomeksi) ilmoitti, että täällä ei sitten puhuta venäjää. Kiinnostavaa kyllä suomeakaan ei saanut puhua, sillä venäläisillä suomen puhujilla on voimakas aksentti. Venäläisyys piti siis piilottaa ja hävittää. Latiševan aviomies ilmoitti, että "venäläisiä kohdellaan Suomessa kuin toisen luokan kansalaisia" ja että tulevan vaimon oli syytä "puhua vain englantia".
Latiševa kuuli monesta arkielämän apartheidin ilmenemismuodosta. Asiakkaat peruuttivat ajan kuultuaan hammaslääkärinsä venäläisyydestä. Kun kampaaja avasi suunsa ja puhui suomea venäläisellä korostuksella, asiakkaat siirtyivät muualle. Monet venäläiset vanhemmat haluavat itse häivyttää lastensa venäläisyyden puhumalla esimerkiksi englantia.
Latiševa itse kertoo, että hänen oma pikku poikansa alkoi vartuttuaan hävetä äitinsä venäläisyyttä ja rukoillen pyysi, ettei äiti puhuisi hänelle koskaan venäjää. Lapsi myös toivoi, ettei äiti ilmaisisi mitään lämpimiä tunteitakaan häntä kohtaan. "Suomalaiselle on normaalia olla näyttämättä tunteita - tai ehkä olla kokonaan niitä ilman", Latiševa kirjoittaa.
Venäläisten kohtelua Latiševa vertaa natsien juutalaisvainoihin, eikä aiheetta. Itse asiassa tilanne Suomessa on jossakin määrin pahempi kuin natseilla. Suomessa venäläisiä piinataan ja vainotaan kaikkialla. Juutalaisia sentään jouku piilotteli ja suojeli. Ennen kaikkea juutalaiset saivat ja saavat paljon sympatiaa ja heltä pyydetään anteeksi. Juutalaisia vainonneet rikolliset tuomitaan, osa heistä on hirtetty. Venäläisten kiusaajat sen sijaan istuvat yhteiskunnassa parhailla paikoilla.
Eräs Suomen ikävä piirre on arkkitehtuurin rumuus, Latiševa kirjoittaa, "harmaita taloja ilman minkäänlaista arkkitehtonista monimuotoisuutta". Sekin on tietynlaista henkistä väkivaltaa, joka lisää ihmisten masennusta ja varmaan itsemurhiakin.
Kuten monet muutkin ihmiset, Latiševa tunsi itsensä aikanaan Neuvostoliitossa ja Venäjälläkin onnelliseksi, vaikka hän oli köyhä. Hän osti yhdet liian pienet punaiset kengät ja riemuitsi niistä pitkään. Espanjasta hän osti yhdeksän kenkäparia, mutta oli silti onneton.
Latiševa kertoo murhaavan rehellisesti totuuden Suomesta. Suomessa ei hänen mukaansa tunneta sellaisia käsitteitä kuin ystävä, juhlat tai onni. "Ihmiset eivät osaa olla onnellisia", Latiševa kirjoittaa. Hän kertoo tunteneensa Suomessa olonsa "epämukavaksi ja epävarmaksi alusta asti". Suomessa hän oppi sen, mitä yksinäisyys ja masennus tarkoittavat. Sellaisia ei taas Venäjällä tunneta. "Ystäväksi" Suomessa saatetaan Latiševan mukaan kutsua henkilöä, jonka tapaa ehkä vain kerran kahdessa vuodessa.
Heti Suomeen saavuttua tuleva aviomies "Pekka" ("peka" tarkoittaa venäjäksi suurin piirtein samaa kuin "mulkku" suomeksi) ilmoitti, että täällä ei sitten puhuta venäjää. Kiinnostavaa kyllä suomeakaan ei saanut puhua, sillä venäläisillä suomen puhujilla on voimakas aksentti. Venäläisyys piti siis piilottaa ja hävittää. Latiševan aviomies ilmoitti, että "venäläisiä kohdellaan Suomessa kuin toisen luokan kansalaisia" ja että tulevan vaimon oli syytä "puhua vain englantia".
Latiševa kuuli monesta arkielämän apartheidin ilmenemismuodosta. Asiakkaat peruuttivat ajan kuultuaan hammaslääkärinsä venäläisyydestä. Kun kampaaja avasi suunsa ja puhui suomea venäläisellä korostuksella, asiakkaat siirtyivät muualle. Monet venäläiset vanhemmat haluavat itse häivyttää lastensa venäläisyyden puhumalla esimerkiksi englantia.
Latiševa itse kertoo, että hänen oma pikku poikansa alkoi vartuttuaan hävetä äitinsä venäläisyyttä ja rukoillen pyysi, ettei äiti puhuisi hänelle koskaan venäjää. Lapsi myös toivoi, ettei äiti ilmaisisi mitään lämpimiä tunteitakaan häntä kohtaan. "Suomalaiselle on normaalia olla näyttämättä tunteita - tai ehkä olla kokonaan niitä ilman", Latiševa kirjoittaa.
Venäläisten kohtelua Latiševa vertaa natsien juutalaisvainoihin, eikä aiheetta. Itse asiassa tilanne Suomessa on jossakin määrin pahempi kuin natseilla. Suomessa venäläisiä piinataan ja vainotaan kaikkialla. Juutalaisia sentään jouku piilotteli ja suojeli. Ennen kaikkea juutalaiset saivat ja saavat paljon sympatiaa ja heltä pyydetään anteeksi. Juutalaisia vainonneet rikolliset tuomitaan, osa heistä on hirtetty. Venäläisten kiusaajat sen sijaan istuvat yhteiskunnassa parhailla paikoilla.
Eräs Suomen ikävä piirre on arkkitehtuurin rumuus, Latiševa kirjoittaa, "harmaita taloja ilman minkäänlaista arkkitehtonista monimuotoisuutta". Sekin on tietynlaista henkistä väkivaltaa, joka lisää ihmisten masennusta ja varmaan itsemurhiakin.
Kuten monet muutkin ihmiset, Latiševa tunsi itsensä aikanaan Neuvostoliitossa ja Venäjälläkin onnelliseksi, vaikka hän oli köyhä. Hän osti yhdet liian pienet punaiset kengät ja riemuitsi niistä pitkään. Espanjasta hän osti yhdeksän kenkäparia, mutta oli silti onneton.
"Kun elin Leningradissa, elämäni oli ollut koko ajan melko onnellista noi 80 prosenttia ajasta, kun taas Suomessa tunnen oloni yhtä suuren osan ajasta masentuneeksi." Venäjällä, Latiševan mukaan, "käytimme hyväksemme kaikki mahdolliset syyt juhlia, sillä hauskanpito oli elämän päätarkoitus".
Suomalaista ja venäläisiä Latiševa vertaa näin: "Meidän elämämme oli heidän elämäänsä verrattuna paljon hauskempaa. Me todella osasimme nauttia elämästä." Se on totta, venäläiset ovat yleensä iloisempia tai ainakin luonnollisempia. Muistan Suomen Kuvalehden joskus kirjoitelleen, että venäläiset vain "teeskentelevät" olevansa iloisia (sillä eihän Venäjällä kukaa voi olla iloinen, siellä on niin kamalaa).
Suomeen tultua Latiševaan iski myös paha päänsärky. Se alkoi noin kuukauden kuluttua. "Menstyvästä, hyvin koulutetusta, viehättävästä ja hyvällä itsetunnolla varusteusta nuoresta naisesta oli tullut toisen luokan kansalainen, ryssä."
Omituista oli sekin, että tuore aviomes häpesi esiintyä sympaattisen vaimonsa kanssa julkisilla paikoilla. "Häntä hävetti julkisesti olla venäläisen naisen seurassa. Hän puhui kanssani aina englantia, sillä hän halusi pitää venäläisyyteni tarkoin varjeltuna salaisuutena."
Suomalaista televisiota Latiševa luonnehtii käsittämättömän tylsäksi. "Oikeastaan tv:stä ei tullut mitään katsottavaa." Vain pitkäpiimäisiä poliittisia keskusteluja, sitä paitsi "koko maa oli niin pieni, ettei siellä edes olisi voinut tapahtua mitään".
"Ensimmäisenä päivänäni Suomessa ymmärsin, että elämästäni oli kadonnut kaikki hauskuus", Latiševa kirjoittaa. "Oikeastaan lopetin elämisen tuona ensimmäisenä päivänä".
Suomalaiset ovat sairaalloisen nuukia. Aviomiehen veli "Petri" esimerkiksi laihdutti häitään varten 20 kiloa mahtuakseen vanhaan pukuun. Kun "Petri" vei sukulaisiaan Turkuun, hän laskutti näiltä ajetun kilometrimäärän mukaan.
Suomessa on erityistä vain se, että täällä on "äärimmäisen tylsää". Ihmiset ovat epäkohteliaita ja vihaavat venäläisiä. Siinä Latiševan kirjan koko ydin. "Ongelmani oli, että tiesin toisenlaisesta elämästä, missä ei ollut sijaa katkeruudelle, yksinäisyydelle ja kärsimykselle."
Suomalaista ja venäläisiä Latiševa vertaa näin: "Meidän elämämme oli heidän elämäänsä verrattuna paljon hauskempaa. Me todella osasimme nauttia elämästä." Se on totta, venäläiset ovat yleensä iloisempia tai ainakin luonnollisempia. Muistan Suomen Kuvalehden joskus kirjoitelleen, että venäläiset vain "teeskentelevät" olevansa iloisia (sillä eihän Venäjällä kukaa voi olla iloinen, siellä on niin kamalaa).
Suomeen tultua Latiševaan iski myös paha päänsärky. Se alkoi noin kuukauden kuluttua. "Menstyvästä, hyvin koulutetusta, viehättävästä ja hyvällä itsetunnolla varusteusta nuoresta naisesta oli tullut toisen luokan kansalainen, ryssä."
Omituista oli sekin, että tuore aviomes häpesi esiintyä sympaattisen vaimonsa kanssa julkisilla paikoilla. "Häntä hävetti julkisesti olla venäläisen naisen seurassa. Hän puhui kanssani aina englantia, sillä hän halusi pitää venäläisyyteni tarkoin varjeltuna salaisuutena."
Suomalaista televisiota Latiševa luonnehtii käsittämättömän tylsäksi. "Oikeastaan tv:stä ei tullut mitään katsottavaa." Vain pitkäpiimäisiä poliittisia keskusteluja, sitä paitsi "koko maa oli niin pieni, ettei siellä edes olisi voinut tapahtua mitään".
"Ensimmäisenä päivänäni Suomessa ymmärsin, että elämästäni oli kadonnut kaikki hauskuus", Latiševa kirjoittaa. "Oikeastaan lopetin elämisen tuona ensimmäisenä päivänä".
Suomalaiset ovat sairaalloisen nuukia. Aviomiehen veli "Petri" esimerkiksi laihdutti häitään varten 20 kiloa mahtuakseen vanhaan pukuun. Kun "Petri" vei sukulaisiaan Turkuun, hän laskutti näiltä ajetun kilometrimäärän mukaan.
Suomessa on erityistä vain se, että täällä on "äärimmäisen tylsää". Ihmiset ovat epäkohteliaita ja vihaavat venäläisiä. Siinä Latiševan kirjan koko ydin. "Ongelmani oli, että tiesin toisenlaisesta elämästä, missä ei ollut sijaa katkeruudelle, yksinäisyydelle ja kärsimykselle."
"Venäjällä asuessani en ollut koskaan ollut yhtä köyhä tai yksinäinen." "Aiemmin olin asunut köyhässä maassa, mutta tullut hyvin toimeen ja nyt asuin rikkaassa maassa, mutta olin hyvin köyhä."
"Varsinkin ensimmäisinä vuosinani Suomessa heräsin usein aamulla toivoen, että olisin nähnyt vain pahaa unta ja että heräisin entisessä maailmassani, Leningradissa, missä elämäni oli ollut monipuolista ja jännittävää, missä oli ihmisiä, joita rakastin ja paljon kiinnostavaa tekemistä", Latiševa kirjoittaa.
Latiševasta tuli onnellinen äiti, kunnes hänen lapsensa meni kouluun ja kielsi venäläisyytensä. Poika häpesi näyttäytyä venäläisen äitinsä kanssa ja pelkäsi, että joku kuulisi äidin puhuvan hänelle venäjää.
Latiševa vertaa tilannetaan siihen, että olisi menettänyt jalkansa onnettomuudessa. Hän eli kuin pyörätuolissa. Hänellä ei ollut yhtään ystävää, eikä ollut 19-vuotiaalla tyttärelläkään. Suomessa ei tunneta käsitettä "ystävä", sellaista ei suomalaisille ole olemassa. Suomessa tunnetaan korkeintaan ryyppykaverit.
Myös käsite "yhdessä" kuulemma puuttuu suomalaisesta niin sanotusta kulttuurista kokonaan, Latiševa kertoo.
Lisää arkipäivän apartheidia: matkatoimistovirkailija selostaa muina miehinä, ettei suosittele tiettyä hotellia, koske "siellä on paljon venäläisiä". Suomen lehdissä on jatkuvasti loukkaavia kirjoituksia, joissa venäläiset kuvataan jos ei pahoiksi, niin sitten tyhmiksi ja naiset tietysti prostituoiduiksi. "Mitä minä oikein teen maassa, jossa maannaisiani jatkuvasti halvennetaan näin."
Suomalaisuus ja Suomi herättivät Latiševassa jopa niin suurta inhoa ja kauhua, että hän alkoi itkemään kuullessaan jonkun puhuvan suomea. "Elämäni Suomessa oli suurimman osan ajasta - harvoin poikkeuksin - niin tyhjää ja surullista, että saatoin tuskin uskoa olleeni aiemmin iloinen ja onnellinen ihminen."
Suomalaisista miehistä Latiševa toteaa, että nämä eivät ole ollenkaan naisista kiinnostuneita paitsi tietysti humalassa. "Muutettuani asumaan hänen kanssaan olin melkein unohtanut, miltä tuntui olla nainen."
Kaikkialla muualla maailmassa Venäjästä ja venäläisistä ja esimerkiksi Pietarin kaupungista ollaan avoimen kiinnostuneita. Venäläisiä pidetään mielenkiintoisina ihmisinä ja hyvänä seurana. Mutta Suomessa ei edes tunneta sellaisia käsitteitä kuin "ystävä" tai "yhdessä".
"Suomalaisten venäläisiin kohdistama viha on niin voimakasta, että itse asiassa luulen suomalaisten kärsivän siitä enemmän kuin venäläisten", Latiševa kirjoittaa. Hänen mielestään "vihan täyttämät ihmiset ovat hyvin onnettomia", sillä heidän vihansa "ei vaikuta kenekään muuhun kuin heihin itseensä". Pahimpia ovat täysin suomalaistuneet entiset venäläiset, jotka kiusaavat ja halveksuvat Venäjää ja venäläisiä osoittaakseen suomalaisille pätevyytensä.
Suomen kouluissa lapsia hakataan sen vuoksi, että heillä on venäläinen nimi tai venäläiset juuret. Ei ihme, että Latiševan oma poika halusi lopettaa venäjän puhumisen ja mieskin suositteli puhumaan kaikissa tilanteissa englantia. Jo päiväkodissa Latiševan poikaa alettiin haukkua "ryssäksi" sen jälkeen, kun joku oli kuullut äidin puhuvan hänelle venäjää. Tyttären luokkatoveri Suomalaisessa Yhteiskoulussa (SYK) ilmoitti kuultuaan luokkatoverinsa venäläisyydestä, että isoisä tulee kouluun tappamaan hänet.
Suomalaisten "juhlien" tunnusmerkki on se, että niissä ei tarjota mitään eikä seurustella, tarkoitus on vain juoda viinaa. Hauskaa ei ole kenelläkään, paitsi tietysti kaatokännissä.
Viimein Latiševa löysi Suomesta ystävän, joka ei pettänyt: pullon. Hänestäkin tuli alkoholisti, mikä ei ole ihme maassa, jossa onni on vain pullossa. Se on suomalaisen ainoa tosiystävä. "Olin löytänyt ystävän, joka ei koskaan pettäisi. Juuri sen oikean. Sen, joka ei välitä kenenkään kansallisuudesta."
Koulutettuna, kielitaitoisena ja ahkerana ihmisenä Latiševa sai tietysti töitä ja pääsi tutustumaan niin sanottuun suomalaiseen yrityskulttuuriin. Siitä hän koki kaksi versiota.
Ensimmäisessä firmassa työtä tehtiin käytännössä viinapalkalla, tai ainakin kaikki pyöri viinan voimalla. Johtoporras juotti alaisensa ja asiakkaansa säännöllisesti kaatokänniin. Myös asiakkaita voideltiin viinalla kaikilla mantereilla. Kauppa kävi ja Latiševa alkoholisoitui. Hän pyysi apua lääkäriltä ja esimieheltään, mutta kaikki oli kuulemma ok. Toimitusjohtajan mukaan "humalassa oleminen on osa yrityksen kulttuuria, johon olin hyvin tervetullut", Latiševa kirjoittaa.
Latiševa ymmärsi, että vain työllä voi olla suomalaisille jokin merkitys, mutta silloinkin kysymyksessä on lähinnä viina. Tällaista siis on suomalainen "onni".
"Varsinkin ensimmäisinä vuosinani Suomessa heräsin usein aamulla toivoen, että olisin nähnyt vain pahaa unta ja että heräisin entisessä maailmassani, Leningradissa, missä elämäni oli ollut monipuolista ja jännittävää, missä oli ihmisiä, joita rakastin ja paljon kiinnostavaa tekemistä", Latiševa kirjoittaa.
Latiševasta tuli onnellinen äiti, kunnes hänen lapsensa meni kouluun ja kielsi venäläisyytensä. Poika häpesi näyttäytyä venäläisen äitinsä kanssa ja pelkäsi, että joku kuulisi äidin puhuvan hänelle venäjää.
Latiševa vertaa tilannetaan siihen, että olisi menettänyt jalkansa onnettomuudessa. Hän eli kuin pyörätuolissa. Hänellä ei ollut yhtään ystävää, eikä ollut 19-vuotiaalla tyttärelläkään. Suomessa ei tunneta käsitettä "ystävä", sellaista ei suomalaisille ole olemassa. Suomessa tunnetaan korkeintaan ryyppykaverit.
Myös käsite "yhdessä" kuulemma puuttuu suomalaisesta niin sanotusta kulttuurista kokonaan, Latiševa kertoo.
Lisää arkipäivän apartheidia: matkatoimistovirkailija selostaa muina miehinä, ettei suosittele tiettyä hotellia, koske "siellä on paljon venäläisiä". Suomen lehdissä on jatkuvasti loukkaavia kirjoituksia, joissa venäläiset kuvataan jos ei pahoiksi, niin sitten tyhmiksi ja naiset tietysti prostituoiduiksi. "Mitä minä oikein teen maassa, jossa maannaisiani jatkuvasti halvennetaan näin."
Suomalaisuus ja Suomi herättivät Latiševassa jopa niin suurta inhoa ja kauhua, että hän alkoi itkemään kuullessaan jonkun puhuvan suomea. "Elämäni Suomessa oli suurimman osan ajasta - harvoin poikkeuksin - niin tyhjää ja surullista, että saatoin tuskin uskoa olleeni aiemmin iloinen ja onnellinen ihminen."
Suomalaisista miehistä Latiševa toteaa, että nämä eivät ole ollenkaan naisista kiinnostuneita paitsi tietysti humalassa. "Muutettuani asumaan hänen kanssaan olin melkein unohtanut, miltä tuntui olla nainen."
Kaikkialla muualla maailmassa Venäjästä ja venäläisistä ja esimerkiksi Pietarin kaupungista ollaan avoimen kiinnostuneita. Venäläisiä pidetään mielenkiintoisina ihmisinä ja hyvänä seurana. Mutta Suomessa ei edes tunneta sellaisia käsitteitä kuin "ystävä" tai "yhdessä".
"Suomalaisten venäläisiin kohdistama viha on niin voimakasta, että itse asiassa luulen suomalaisten kärsivän siitä enemmän kuin venäläisten", Latiševa kirjoittaa. Hänen mielestään "vihan täyttämät ihmiset ovat hyvin onnettomia", sillä heidän vihansa "ei vaikuta kenekään muuhun kuin heihin itseensä". Pahimpia ovat täysin suomalaistuneet entiset venäläiset, jotka kiusaavat ja halveksuvat Venäjää ja venäläisiä osoittaakseen suomalaisille pätevyytensä.
Suomen kouluissa lapsia hakataan sen vuoksi, että heillä on venäläinen nimi tai venäläiset juuret. Ei ihme, että Latiševan oma poika halusi lopettaa venäjän puhumisen ja mieskin suositteli puhumaan kaikissa tilanteissa englantia. Jo päiväkodissa Latiševan poikaa alettiin haukkua "ryssäksi" sen jälkeen, kun joku oli kuullut äidin puhuvan hänelle venäjää. Tyttären luokkatoveri Suomalaisessa Yhteiskoulussa (SYK) ilmoitti kuultuaan luokkatoverinsa venäläisyydestä, että isoisä tulee kouluun tappamaan hänet.
Suomalaisten "juhlien" tunnusmerkki on se, että niissä ei tarjota mitään eikä seurustella, tarkoitus on vain juoda viinaa. Hauskaa ei ole kenelläkään, paitsi tietysti kaatokännissä.
Viimein Latiševa löysi Suomesta ystävän, joka ei pettänyt: pullon. Hänestäkin tuli alkoholisti, mikä ei ole ihme maassa, jossa onni on vain pullossa. Se on suomalaisen ainoa tosiystävä. "Olin löytänyt ystävän, joka ei koskaan pettäisi. Juuri sen oikean. Sen, joka ei välitä kenenkään kansallisuudesta."
Koulutettuna, kielitaitoisena ja ahkerana ihmisenä Latiševa sai tietysti töitä ja pääsi tutustumaan niin sanottuun suomalaiseen yrityskulttuuriin. Siitä hän koki kaksi versiota.
Ensimmäisessä firmassa työtä tehtiin käytännössä viinapalkalla, tai ainakin kaikki pyöri viinan voimalla. Johtoporras juotti alaisensa ja asiakkaansa säännöllisesti kaatokänniin. Myös asiakkaita voideltiin viinalla kaikilla mantereilla. Kauppa kävi ja Latiševa alkoholisoitui. Hän pyysi apua lääkäriltä ja esimieheltään, mutta kaikki oli kuulemma ok. Toimitusjohtajan mukaan "humalassa oleminen on osa yrityksen kulttuuria, johon olin hyvin tervetullut", Latiševa kirjoittaa.
Latiševa ymmärsi, että vain työllä voi olla suomalaisille jokin merkitys, mutta silloinkin kysymyksessä on lähinnä viina. Tällaista siis on suomalainen "onni".
Latiševan oma tytär joutui syömään masennuslääkkeitä teini-ikäisenä, mutta pääsi sentään pois Suomesta. Nykyisn tyttö alkaa aina itkeä, kun joku puhuu Suomesta. Latiševa itse alkaa itkeä kuullessaan jonkun puhuvan suomea.
Suomalaiset ovat eteviä viinanjuonnin ohella lähinnä vain kateudessa ja lähimmäisten sadistisessa kiusaamisessa, Latiševa on huomannut. Jos jollakin on vähänkin valtaa toiseen, hän aloittaa heti piinaamisen.
Toisessa firmassa Latiševa tutustui suomalaiseen korruptioon. Firma on jollakin käsittämättömällä tavalla pienen klikin hallussa, joka pumppasi rahaa omiin tarpeisiinsa. Itse firma ja sen tilinpito olivat Latiševan mukaan "kehitysmaatasolla", esimerkiksi niin sanottu kirjanpito oli vielä markoissa, vaikka eurot olivat olleet vuosia käytössä. Hänet oli etevänä ihmisenä palkattu nostamaan firma suosta edes jollakin tavalla, mutta konsernijohtajan venäläisyys pidettiin kuitenkin piilossa, jotta asiakkaat eivät loukkaannu ja jotta firman arvo ei laske. Lopuksi hänelle annettiin kylmästi kenkää.
Firmassa valitettiin siitä, että Latiševa oli puhunut kerran venäjää venäläisen sihteerinsä kanssa.
Myös Latiševan asuintalon arvo laski sen jälkeen, kun huhu venäläisistä asukkaista levisi. Tosiasiassa talossa ei asunut muita venäläisiä kuin Latiševa. Hississä Latiševa muisti aina olla puhumatta venäjää.
Kun Latiševa etsi vuokra-asuntoa, tarjous peruttiin kun kuultiin hakijan venäläisyydestä.
Viha näkyi myös siten, että ympärillä olevat ihmiset halusivat Latiševan epäonnistuvan. "Tunsin käveleväni miinakentällä."
Suomalaisia yhdistää myös pukeutumisen mauttomuus ja tyylittömyys sekä sairaalloiset harrastukset, kuten oman kodin sisustaminen pienillä matkamuistoelefanteilla. Eräästä suomalaisesta naisystävästään Latiševa mainitsee, ettei tämä muutamasta liikakilostaan huolimatta suostunut pukeutumaan muuta kuin rumentaviin tiukkoihin asuihin. Itse vaateet olivat tietysti kalleinta merkkiä. "Hän uskoi aina näyttävänsä hyvältä ja uskoi omistavansa täydellisen ryylitajun."
Suomalaiset haluavat vain jotakin kummallista "menestystä", mutta kuten Latiševa kirjoittaa, sillä ei ole paljonkaan väliä, kirjoitetaanko hautakiveen, että "tässä lepää tämän hautausmaan menestyksekkäin ihminen".
Latiševa kuuli suomalaisilta lääkäreiltä sairastavansa syöpää. Mitään kunnon diagnoosia ei kuitenkaan koskaan annettu, ja pitkän henkisen piinan jälkeen lääkärit ilmoittivat, että syöpää ei olekaan.
Kysymys on lopulta vain siitä, että "suomalaiset eivät tarvitse ystäviä".
Kirjansa viimeisillä sivuilla Latiševa kirjoittaa: "Minä olen VENÄLÄINEN ja ylpeä siitä."
Mistä suomalaiset masennus ja venäläisviha sitten johtuvat? Ainoa selitys on lehdistö, joka on meillä sairaalloisen venäläisvihamielinen ja sen ohella myös ihmisvastainen. Helsingin Sanomat on tässä ainoana johtotähtenä. Patologinen ja syvä viha ja halveksunta (niin venäläisiä kuin ihmisiä kohtaan yleensä) sekä niiden ruokkima pelko ovat tietysti levinneet syvälle sen parinkymmenen vuoden aikana, kun russofobiaa on meillä lietsottu. Voihan olla, että Erkko vain valmistelee uutta Erkon sotaansa Venäjää vastaan. A. Stubbin puheista päätellen sodan valmistelut ovat jo pitkällä.
Toinen yhtä suuri ongelma on de-natsifikaation puuttuminen. Suomessa ei ole tehty mitään tilintekoa liittolaisuuteen Hitlerin kanssa ja valtionjohtomme avoimeen natsimielisyyteen. Rehellisempi menneisyyden käsittely voisi edistää onnellisuutta myös nykypäivänä.
