Olin siis elämäni ensimmäistä kertaa Espoon kaupunginteatterissa. Se sijaitsee pelottavassa 1980-lukulaisessa rakennuksessa yhtä pelottavassa Tapiolassa. Espoon kaupungintalon tavoin koko höskä on purkukunnossa ja näytöksen alkessa pelkäsin jatkuvasti talon romahtavan niskaan.
Itse esitys kärsi alkutaipaleella painostavasta tunnelmasta, olihan kysymyksessä eräänlainen muistokirjoitus Jari Sarasvuolle. "Esitystalous" on vain viittaus Sarasvuon taannoiseen kirjaan "Huomiotalous" ja samalla koko Sarasvuon agitaatiopersoonaan, josta tehdään näytelmässä ajan kuva. Näyttämöllä vilisee konsultteja, demareita, valtiotieteen tohtori-sosiologeja ja sen sellaista. Karsimaattiset näyttelijät pitävät katsojan hyvin hereillä. Alussa tosin tuntui, että Tommi Korpela vihaa yleisöään kuin yleinen syyttäjä.
Minulle henkilökohtaisesti esityksen kiinnostavin hahmo on sosiologi, VTT Hanna Krohn, joka tutkii jotakin jonninjoutavaa. Krohn on niin totuudenmukainen, että tietysti uskoin hänen todellakin olevan sosiologi, VTT Hanna Krohn. Uskottavuutta lisäsi tietysti se, että olen itsekin sosiologi, VTT. Minä jos kuka tiedän, miten tyhjänpäiväistä väkeä sosiologi-VTT:t ovat. Tosiasiassa Krohn esiteltiin hieman liian täysjärkisenä. Kiinnostavin kohta oli Krohnin itselleen kirjoittama nekrologi, jonka kirjoittamiseen kehotankin jokaista sosiologia viipymättä.
Muuta turhaa joukkoa edustavat demarit, tässä tapauksessa kansanedustaja ja "lääketieteen lisensiaatti" Jaana Sallinen, joka tulee hiljalleen hulluksi demarien puoluekokouksessa. Lopussa hän myös laulelee itsekseen. Näytelmän kirjoittanut ja ohjannut Juha Jokela panee demareita aika lailla halvalla, onhan siinä kysymys vasemmistolaisuuden rippeistä, joita ei ole enää olemassa. Kiinnostavaa kyllä Tommi Korpelan suussa vilahtavat niin natsikortti kuin fasismikorttikin, joista on tosiasiassa tullut päivittäistä hupia yhteiskunnan fasistisoitumisen myötä.
Näyttelijät ovat siis sympaattisia ja karismaattisia, kuten sanoin. Jokaisesta pitää vuorollaan eniten. Mutta jostakin syystä Vera Kiiskistä seuratessani, niin hyvä kuin onkin, mieleeni tuli ajatus siitä, että naisilta pitäisi kieltää näytteleminen teatterissa kokonaan. Jos miehet esittäisivät myös naisia, vaikutelma saattaisi olla harmonisempi. Naiset tuovat teatteriin liikaa häiritsevän voimakasta naisenergiaa.
Espoossa nähtiin joukko nerokkaita videoinstallaatioita, kun näyttelijät esimerkiksi kameran ja valkokankaan avulla ryhmittyivät retro-tyyppiseen 1950-luvun suomalaiseen mustavalkoelokuvaan. Teknologia tarjoaakin yllättäviä mahdollisuuksia ja niitä pitäisi keksiä vieläkin tehokkaammin.
Tommi Korpela on pelottava "Sarasvuo", joka vihaa kommunisteja ja vasemmistoa. Hän on selvästi myös Bulgakovin saatana, joka saapuu Espooseen. Huomiota herättää myös Korpelan vaikuttava kalju, suoranainen vuosikymmenen tapaus suomalaisessa näyttämötaiteessa.
Idiootin rooli on varattu tietty turkulaiselle, jota esittää Martti Suosalo. Hän mainostaa Tapiolaa, jota pidettiin aikanaan edistyksellisenä. Loppupeleissä kysytään, mihin Espoota yleensä enää tarvitaan.
Esitystalous on pelottava näytelmä. Oikeastaan puhuisin kauhunäytelmästä. Jokainen näytelmän katsoja tietää, että todellisuus näyttämön ympärillä on vieläkin kauheampaa. Sarasvuo-todellisuus syö meidät.
Muutaman päivän päästä teatterikokemus ikään kuin jalostuu ja muodostuu synteesi. Esitystalous saattaa hyvinkin olla niitä harvinaisia suomalaisia teatteripätkiä, jotka jäävät mieleen, ei vähiten karismaattisten näyttelijöiden takia. Kiitos lipusta!
