Kirja-arvio Juhani Suomen teoksesta "Vorraaja"

Arvio Juhani Suomen teoksesta Vorraaja (Otava 2010).

Juhani Suomen kirjanjulkistamistilaisuudessa uutukaisen pieni koko häkellytti. Mahtavia Kekkos-järkäleitä kirjoitellut poliittisen historian Tolstoi olikin nyt julkaissut piskuisen harmaan teoksen, joita oli pinottu melkein huomaamatta salin taakse kahvipöydän viereen. Poimin siitä omani ja aavistelin, että jotakin merkittävää tämä teos kuitenkin sisältää.

Sitten saliin asteli surullisen hahmon ritari Juhani Suomi itse, ja aloitti murheellisen monologinsa. Kirjan nimi "Vorraaja" tarkoittaa murehtijaa. Juuri siltähän Suomi itsekin surumielisine kasvoineen ja vielä murheellisimpine silmineen näyttää. Teoksen sisällöstä päätellen suurin surun aihe on kuitenkin Stubb ja hänen niin sanottu ulkopolitiikkansa, ynnä täysin älytön ulko- ja turvallisuuspoliittinen keskustelu, Nato-vouhotus ja EU, "keisari ilman vaatteita".

Täytyy myöntää, että Vorraaja on parhaita viime vuosina lukemiani kirjoja. Kun kekkoslogian Tolstoi on kirjoittanut tuhansia sivuja raskasta tutkimustekstiä, pienen muistelmakirjan tekeminen saattaa olla hänelle nautinnollinen, vapauttavakin kokemus. Niin se on lukijallekin. Harvemmin on tarttunut yhtä rehelliseen, koskettavaan ja viisaaseen tekstiin. Tätä pitäisi luetuttaa myös opiskelijoilla, saisivat käsitystä kirjallisesta viisaudesta.

Vorraajan rakenne on nerokas. Kirja kertoo Juhani Suomen viimeisestä vuodesta ennen eläköitymistä. Luvut on kirjattu vuoden tärkeille päiville kuin päiväkirjan muotoon. Jokaisessa luvussa Suomi muistelee jotakin lapsuutensa merkittävää tapahtumaa, sitoon sen nuoruutensa vaiheisiin, virkamiesuraansa ja sitten nykypäivään. Kaikki käy tiiviisti, jouhevasti ja mielenkiintoisesti. Tämä kirja palautti uskoni siihen, että Suomessa sittenkin joku osaa vielä kirjoittaa.

Tyylillisesti Vorraaja tuo mieleen parinkin kirjassa mainitun Suomen diplomaattikollegan teokset, ehkä eniten Keijo Korhosen "Lähettilään päiväkirjan" (1984), sekin on päiväkirjamuodossa ja tiivis sekä tyylillisesti samanlainen (ennen kaikkea samanhenkinen), sekä Risto Hyvärisen "Virkamiehiä, viekkautta ja vakoilua" (2000), jossa tuntuu samaa mustaa huumoria.

Juhani Suomi kertoo heti alussa rohkeasti ja asiallisesti sen, että ei häntä lukija kiinnosta. Hän pitää tärkeimpänä omaa tytärtään ja ainokaistaan Johannaa, jolle kirja on kirjoitettu. Lukijaa ei siis turhaan nuoleskella eikä liehitellä, mikä on hyvä (ja nykyaikoina harvinainen) merkki kirjailijan henkisestä terveydestä. On myös mielenkiintoista ja harvinaista, että joku suomalainen kirjailija tosissaan paljastaa välittävänsä lapsista, vieläpä omista lapsistaan.

On hauskaa, kun ihminen kirjoittaa rehellisesti vain omista tunteistaan. Nykyisinhän melkein kaikkien kirjojen aiheita ovat erilaiset seksuaaliset perversiot, joukkomurhaaminen, epärehellisyys viranhoidossa ja politiikassa tai muut nykyisen mediahypen palvomat teemat. Kun joku sitten kirjoittaa avoimesti, ettei hän tunne itseään onnelliseksi, vaikuttaa tällainen kirjallinen sensaatio lähes sähköshokin tavoin.

Juhani Suomi ei mitenkään sääli nykyistä poliittista establishmenttia kertoessaan käsityksensä maamme poliittisesta järjestelmästä ja nykyisestä ulkoministeri Stubbista. Viittauksia viime mainittuun esiintyy kirjassa siellä täällä. Suomi ei juurikaan kainostele esitellessään Stubbin ammattitaidottomana pellenä ja idioottina, joka ei tuota Suomelle muuta kuin harmia. Ei tietenkään näin suorin sanoin, mutta sitä hän kuitenkin tarkoittaa.

Poliittista järjestelmäämme Suomi luonnehtii lähinnä korruptoituneeksi, elämänkokemusta vailla olevan nuorison temmellyskentäksi. "Politiikan muotoilee käytännössä pieni keskinäisen edun kerho palkittujen vasalliensa avustuksella. Todellinen demokratia on tästä järjestelmästä kaukana", Suomi kirjoittaa (s. 15). Nykyisen hallituksen metkuja Suomi vertaa Liisa ihmemaassa -kertomukseen. Jyrki Katainen, "valtionvarainministeri", on kuulemma se kello kaulassa hyppivä jänis.

Juhani Suomi kertoo taustastaan totuuden mitään lisäämättä ja mitään salaamatta. Isä oli leipuri, äiti siivooja, mummu "rehellinen kommunisti kuolemaansa asti". Juhani Suomella ei lapsena ollut leluja, eikä hän osannut niitä edes kaivata, koska ei ollut koskaan kuullutkaan sellaisista.

Tuttua minulle ovat Juhani Suomen kertomukset tietokirjailijan ongelmista, olenhan jonkinlainen kirjailija itsekin. Suomi esimerkiksi kertoo etsivänsä yömyöhällä hermostuneena hyllystään kirjaa, jota ei tahdo löytyä mistään. Juuri näin minullekin on usein käynyt. Kun tietoa tarvitsee iltamyöhällä, ja satojen, ehkä tuhansien kirjojen pinoista ja hyllyistä ei tahdo löytyä mitään, hermoromahdus on tulollaan.

Rudolf Sykiäinen on hyvin opettavaisesti kirjoittanut tutkijan käsikirjastosta seuraavaa: "Hyvin tärkeä merkitys on kotikirjastolla. Se ei saa olla, sen ei tarvitse olla suunnattoman laaja – kunhan palvelee kirjoittajaa, hänen intessejään. Jos se on suunnattoman laaja, siinä eksyy niin kuin isossa tavaratalossa, josta ei oikein tiedä, mitä sieltä ostaisi." Sykiäinen ei ole kuka tahansa, olihan Josif Stalin kelpuuttanut hänet henkilökohtaiseksi avustajakseen (ei siis vain tulkiksi, kuten luullaan). Vielä ei ole Juhani Suomellekaan myöhäistä tarttua tähän viisaamman ohjeeseen.

Suomen nykyinen johto ja meno saavat haukut melkein joka toisella sivulla. Sanan säilä on nyt harvinaisen terävä ja rehellinen. "Sanotaan, että kansalla on sellaiset johtajat, kuin se ansaitsee. Mitään näin pahaa ei Suomen kansa kai sentään ole tehnyt, että se ansaitsisi nämä itsetyytyväiset typerehtijät."

Yksi Juhani Suomen ongelma on monelle ahkeralle tutkijalle tuttu. Kun kirjoittaa valtavia tiiliskiviä ja uhraa niihin suunnattoman määrän henkisiä ja fyysisiä voimiaan, tuloksena on loppupeleissä vain kirjoja. Mitään virkauraa tai poliittista uraa on vaikea tai mahdoton tehdä samalla. Näin myös Suomella. Tuloksena on epämääräinen irrallisuuden, jopa epäonnistumisenkin tunne. "Kun en siis ole kotoisin oikeastaan mistään, niin tällaisena väliinputoajana en liioin kuulu oikeastaan minnekään."

Euroopan unionia Suomi pitää omaan mahdottomuuteensa hajoavana syöpäkasvaimena: "EU on sekasikiö, jossa on paha valuvika. Mitä enemmän uusia jäseniä se onnistuu kokoamaan, sitä irvokkaampana valusauma ammottaa. Aikanaan se tulee hajoamaan omaan mahdottomuuteensa. (...) Ennemmin tai myöhemmin Suomeenkin saadaan hallitus, joka myöntää - tai joutuu myöntämään - ettei keisarilla ole vaatteita."

Nato-joukoista Suomi sanoo Paavo Haavikkoon viitaten, ettei Nato anna selkänojaa vaan katteetonta ostovoimaa. Sitä paitsi Nato-maiden joukot ovat osoittaneet taitonsa ja taipumuksensa antautumiseen, joten niiltä ei voi oppia muuta kuin "pelkuruutta ja karkuruutta". Totuus Natosta on se, että siitä on tullut läntisten intressien ja elämänmuodon edistäjä, kuten Martti Koskenniemi on kuulemma viisaasti sanonut. "Virosta on kaiken lisäksi kehkeytymässä varsinainen kiusanhenki sen nojatessa saamaansa Nato-selkänojaan äärimmäisyyksiin saakka."

Hassu lapsus Suomelle sattuu sivulla 95, kun hän kirjoittaa: "Yhtä kaikki olen ulkoministerivuosinani ollut kolmesti erottamisuhan edessä." Tarkoittaa kai "ulkoministeriövuosinani", mutta virhe on tietty paljastava. Ehkä Suomi siis olisi halunnut kalifiksi kalifin paikalle. Mutta parempi näin, koska muutoin ei varmaankaan olisi syntynyt niitä tiiliskiviä.

Sofi Oksanenkin on päässyt Suomen kirjan sivulle tietenkin aikamme huomattavimpana epäkirjailijana. "Oksanen (...) on koonnut yhteen kaikki neuvostoaikaan ja venäläisiin liittyvät vanhat kliseet ja ennakkoluulot ja rakentaa tarinansa paljolti niiden varaan. Lopun kliimaks, ampumisvälikohtaus, osoittaa, ettei Oksanen ole koskaan pitänyt asetta kädessä. Olisi kannattanut, jotta ei harahdu naurettavuuksiin."

Suomalaista ulko- ja turvallisuuspoliittista keskustelua Suomi käsittelee elegantisti: "Puistoissa koiranulosteet - ja vähän muidenkin - tuoksuvat niin, että päätä huimaa. Käymisen vaahto näyttää nousevan pintaan myös ulkopoliittisessa keskustelussa, kuten niin monesti keväisin."

Myös puolustusvoimien piirissä kasvava uho ja militarismi huolestuttaa Suomea. "Puolustusministereiden puheista on viime vuosina kalskahtanut rivien väliin piilotettu näkemys, että Suomesta on luotava sotilaallinen suurvalta - ellei se sitä jo ole."

Nykyistä oikeistolaista meininkiä Suomi luonnehtii muistuttamalla, että se edustaa vain oikeistolaisuuden nurjaa puolta. Siitä puuttuu kokonaan klassilliseen oikeistolaisuuteen elimellisesti kuulunut velvollisuusmoraali.

Asiavirhe on sivulla 208, kun Suomi väittää, että Sillanpää ja Waltari kävivät vuorollaan Kammion mielisairaalassa. Tosiasiassa he olivat siellä yhtä aikaa. Tähän muuten liittyy seuraava vitsi: Taata tuli kolkuttelemaan Waltarin mielisairaalahuoneen ovelle ja kuiskasi: minä olen täällä siksi että sain Nobelin, ja sinä olet täällä siksi että et koskaan saa sitä!

Suuremmalla katkeruudella Suomi ei käsittele eläköitymistään. "Mikael Lilius ansaitsee eläkeläisenä jo toaletissa pistäytyessään enemmän kuin minä kuukaudessa. Tasan ei totisesti käy onnenlahjat."

Voorraaja on pettämätön kirja. Sitä lukiessa elämänhalu ikään kuin palautuu. Alkaa taas uskoa tieteeseen, kirjallisuuteen ja Suomen tulevaisuuteen. Vielä koittaa se päivä, kun Stubb on entinen ulkoministeri. Kannattaa siis elää ja katsoa eteenpäin. Idästä se aurinko nousee.

Juhani Suomen isä jätti pojalleen rintamakirjeessään viestin, eräänlaisen hätävaratestamentin ja viisauden, jonka Suomi nyt kirjassaan tarjoilee kaikille lukijoilleen: "Toivon hartaasti, ettei poikani koskaan tarvitse kokea niitä kauhun ja kärsimyksen hetkiä, joita sota sotilaille aiheuttaa. Rakasta aina rauhaa omassakin elämässäsi. Isänmaataan voi palvella myös rauhanomaisin keinoin."

En voi enää vaieta

Toimin viime vuoden puolella aktiivisesti kahden sorretun venäläisen, Rimma ja Anton Salosen tukijana Suomen ja Venäjän medioissa. Viime vuoden puolella pyysin Anton-pojan isältä Paavo Saloselta anteeksi hänelle mahdollisesti aiheuttamaani mielipahaa. Lupasin myös olla puuttumatta Paavo ja Rimma Salosen sovinnontekoon.

Nyt on käynyt ilmi, ettei sovinnonteko ole onnistunut. Minulla ei ole syytä puuttua Rimma ja Paavo Salosen yksityisasioihin. Alaikäisen Venäjän kansalaisen salakuljettaminen diplomaattiauton takakontissa ei kuitenkaan ole mikään yksityisasia, onhan Vladimir Putinkin todennut, että teko vahingoitti miljoonia ihmisiä.

Saamieni tietojen mukaan Rimma ja Anton Saloseen kohdistuva sortokampanja on edelleen jatkunut ja saanut yhä järkyttävämpiä muotoja. Venäjän ulkoministeriön tiedotteen mukaan ministeri Häkämies painostaa Suomen oikeusjärjestelmää ja estää tällä painostuksellaan objektiivisen ja puolueettoman päätöksenteon kahden Venäjän kansalaisen, Rimma ja Anton Salosen asiassa.

Vähän aikaisemmin Venäjän ulkoministeriö on tiedotteessaan todennut, että ulkoministeri Alexander Stubb on lausunnoillaan suorastaan kehottanut suomalaisia diplomaatteja tekemään asemamaissaan rikoksia.

Venäjän tiedotusvälineet ovat lisäksi kertoneet, että Rimma ja Anton Salosta on heidän yhteisten tapaamistensa aikana kielletty käyttämästä ainoaa yhteistä kieltään eli venäjän kieltä, joka on myös molempien äidinkieli. Apulaisoikeuskansleri Mikko Puumalainen tutkii asiaa parhaillaan. Minun tiedossani ei ole, että tällainen syrjivä ja rasistinen kielto olisi millään muotoa Paavo Salosen aikaansaannosta.

Ihmetystä herättää myös se, että Rimma Salonen määrättiin Tampereen käräjäoikeudessa maksamaan Anton-pojalle väitetystä lapsikaappauksesta peräti 20 000 euroa kärsimyskorvausta, vaikka oikeus kuitenkin totesi lapsen olosuhteet Venäjällä vähintään yhtä hyviksi kuin Suomessa. Sitä paitsi avioeron jälkeen syntynyt lapsi oli aina asunut äitinsä luona, eikä ulkomaille matkustaminen omassa huollossa olevan lapsen kanssa ainakaan minun tietääkseni ole rikos.

Professori Urpo Kangas on Aamulehdessä 15.11.2009 julkaisemassaan kommentissa todennut, että suositelu vahingonkorvaus pitkäaikaisessa vapaudenriistossa, johon voi liittyä väkivaltaa tai sen vaaraa, on 1 500-5 000 euroa. Kangas mainitsee esimerkkinä tapauksen, jossa toisen henkilön pään melkein tohjoksi hakannut väkivaltarikollinen tuomittiin maksamaan kärsimyksestä 8 000 euroa. Näin Kangas kommentoi Tampereen käräjäoikeuden päätöstä Rimma Salosen asiassa: "Kärsimyskorvauksen mittaamisessa Tampereen käräjäoikeus otti oikeuden omiin käsiinsä. Sen tuomitsema korvaus ylittää suomalaisen naisen keskimääräiset vuositulot ja on lähes viisi kertaa suurempi kuin venäläisen naisen vuositulot."

On selvää, ettei Rimma ja Anton Salosen kohtelu Suomessa ole eikä voikaan olla mikään "yksityisasia". Yhtä selvää on se, että myös Paavo Salosen vaikea tilanne on seurausta suomalaisten diplomaattien ja muiden viranomaisten mahdollisista virkarikoksista.

On ensisijaisen tärkeää, että suomalainen oikeusjärjestelmä saa toimia lapsen etua koskevassa asiassa riippumattomasti ja puolueettomasti. Näin ei ole asian laita, kun kokoomusministerit todistettavasti painostavat suomalaisia tuomioistuimia vireillä olevissa rikosasioissa.

Omalta osaltani jatkan Rimma ja Anton Salosen sekä myös Paavo Salosen tukemista. Katson, että Paavo Salonen on joutunut jopa vaikeampaan tilanteeseen kuin hänen entinen vaimonsa. Kuten Paavo Salonen on itsekin todennut tiedotustilaisuudessa, hän ja Rimma Salonen ovat erinomaisia vanhempia. Minä ja Paavo Salonen olemme lisäksi sopineet julkisen kiistamme, eikä minulla ole Paavo Salosta vastaan mitään vaatimuksia.

Sen sijaan minua viime vuoden puolella törkeästi loukanneet tiedotusvälineet ja niiden edustajat saavat niskoilleen tukun haasteita.

Tiedote: Anton Salosen sieppaajat oikeuteen Balahnassa

Tiedote

Venäjän syyttäjäviranomainen on nostanut syytteet neljää Venäjän kansalaista vastaan Anton Salosen sieppauksesta Balahnan kaupungissa 12.4.2009, ilmoitti johtava syyttäjä Ilja Shirokov tänään.

Anton Salonen siepattiin äidiltään 12.4.2009 Balahnan kaupungissa Venäjällä isänsä Paavo Salosen ja neljän avustajan toimesta. Aluksi syyttäjäviranomainen teki asiassa syyttämättäjättämispäätöksen, mutta myöhemmin ylempi syyttäjäviranomainen käynnisti asiassa tutkinnan Venäjän rikoslain artiklan 126 mukaisesta alaikäiseen kohdistuneesta sieppauksesta.

Paavo Salosta avustaneet neljä henkilöä ovat nyt syytteessä alaikäiseen kohdistuneesta sieppauksesta ja heitä uhkaa 6-15 vuoden vankeustuomio. Syytetyt ovat vapaalla mutta matkustuskiellossa.

Oikeudenkäynti järjestetään Balahnan kaupungin oikeudessa maaliskuun aikana. Rimma Salonen osallistuu itse oikeudenkäyntiin todistajana.

Anton Salosen sieppauksen jälkeen hänet vietiin Suomen Moskovan lähetystöön ja sieltä Suomen ja Venäjän rajalle, missä lapsi yritettiin 14.4.2009 tuloksetta viedä rajan ylitse Suomeen. Lapsi ja isä piilottelivat kolmisen viikkoa Suomen Pietarin konsulaatissa, kunnes oikeusasioiden erityisasiantuntija, konsuli Simo Pietiläinen kuljetti heidät diplomaattiauton takakontissa Suomeen 8.5.2009.

Paavo Salosta ja Simo Pietiläistä koskeva rikosasia on tutkittavana sekä keskusrikospoliisissa Suomessa että Venäjän valtakunnansyyttäjän alaisessa tutkintakomiteassa Moskovassa.

Ministerit Alexander Stubb ja Jyri Häkämies ovat julkisesti todenneet, että Anton Salosen sieppauksessa Venäjältä Suomeen toimittiin "oikein".

Lue Venäjän lähetystön tiedote asiasta: http://www.rusembassy.fi/Files/salonen-fin.pdf

Lisätietoja: Johan Bäckman, 040 503 5474

Kauhun tasapaino

Apartheid-valtio Viro on odotetusti palkinnut tärkeimmät tukijansa. SanomaWSOY:n lehdet mesosivat eilen siitä, että Sofi Oksanen sai Viron presidentiltä ns. Marjamaan Ristin. Kyseinen prenikka annetaan yleensä niille, jotka tukevat ja arvostavat fasismia. Viime vuonna se luovutettiin kenellekäs muulle kuin Heidi Hautalalle kunnianosoituksena sinnikkäästä Venäjä-vastaisesta työstä. Kohtalon ivaa on siinä, että kyseisen natsiprenikan jakaa Pohjois-Euroopan tunnetuin CIA-agentti.

Sofi Oksasen ansiot tiedetään. Hänen ainoa todellinen meriittinsä on russofobian levittäminen. Sofi on elävä brändi, kirjoittamisen lopettanut propagandisti, jonka kliseinen ja mitäänsanomaton proosa pursuaa neuvostohistorian väärentämisen ohella syvää Venäjä- ja venäläisvihaa. Juuri siksi hän on Viron "presidentille" tärkeä, palkitsemisen arvoinen.

Vähän aikaa sitten Tarja Halonen palkitsi Euroopan kovimman Venäjä-vihaajan ja historian väärentäjän Mart Laarin Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan prenikalla ja tuli tällä järkyttävällä teolla häpäisseeksi arvokkaan ritarikunnan. Teko yritettiin kylläkin salata, mutta Viron lehdet suitsuttivat Laarin palkinnosta. Suomalaiseen kielisuvaitsevaisuuteen ei kuulu se, että rasistisen apartheid-hallinnon luoja palkitaan korkealla valtiollisella kunniamerkillä. Tämä oli Haloselta selvä virhe, joka osoittaa hänen tosiasiallisen tyhmyytensä.

Myös Mart Laarin ainoa ansio on venäläisvihan ja sotien lietsominen koko Euroopassa. On olemassa sananlasku: missä Mart Laar vierailee, siellä syttyy kahden viikon sisällä sota. Laar tiedetään esimerkiksi Gruusian rikollisen hyökkäyssodan arkkitehdiksi, olihan hän paikallisen amerikkalaisen nukkehallituksen "neuvonantaja". Ymmärrettävästi Venäjä on julistanut Laarin persona non grataksi eli henkilöksi, jonka on syytä pysytellä Venäjän rajojen ulkopuolella, ikuisesti.

Suomen ja Viron välillä vallitsee nyt eräänlainen kauhun tasapaino. Molemmin puolin lahtea palkitaan nyt niitä, jotka palvovat fasismia. Rauhan ja demokratian asialla ei ole kukaan.

Elokuva-arvio: Pekka Lehdon "Epäilyksen varjossa"

Helsingissä nähtiin kiinnostava laatudokumentti, kun Pekka Lehdon "Epäilyksen varjossa" sai ensi-iltansa Bio Rexissä, silminnäkijöinä sankka joukko pääkaupungin kermaa. Rusin tapauksen eri vaiheet ovat melkein haihtuneet unohduksen suohon, mutta nyt Pekka Lehto piristi muistia palauttamalla kaiken mieleen. Kummallinen vaikoiluepäily, Rusin oma kamppailu, ja apulaisvaltakunnansyyttäjän syyttämättäjättämispäätös, sitten Rusin oma korvausvaatimus, suojelupoliisiin kohdistunut jonkinlainen ajojahti, viimein suojelupoliisin päällikön Seppo Nevalan ero ja kuolema, sekä Rusin siirtyminen Sveitsiin suurlähettilääksi. Jotenkin noin se meni.

Suoraan sanottuna minä en pitänyt Rusiin kohdistuneita epäilyjä alkujaankaan varteenotettavina. Rusin oma säikähtänyt, järkyttynyt ja hätääntynyt reaktio kertoi kyllä omaa kieltään siitä, että hän oli syytön. Tietysti Rusi pelästyi kohteluaan. Suojelupoliisista soitettiin hänen tyttärensä kännykkään toukokuussa 2002 ja pyydettiin isää puhelimeen. Rusi sai kuulla puhelimessa syytöksen yhteistoiminnasta lukuisten eri maiden tiedustelupalvelujen kanssa. Sitten hänet määrättiin kuulusteluun heti seuraavana aamuna. Hakala-niminen kuulustelija ilmoitti, että Rusia uhkaa elinkautinen. Rusi ja Olli Rehn julkaisivat jo 2003 tapahtumia koskevan jonkinlaisen dokumenttimuistelman otsikolla "Kylmä tasavalta". Siitä ei jäänyt mieleen mitään kovin raflaavaa, paitsi nyt tuo puhelinsoitto tyttären kännykkään. Rusi otti tavaksi kirjoittaa itsestään kolmannessa persoonassa, myös uudemmassa kirjassaan "Myrskyjen aika".

Periaatteessa supo toimi oikein. On hyvä tietää, että ainakin törkeä vakoilu on rikos, joka ei vanhene koskaan. Tavallaan Rusi teki tietämättään suuren palveluksen lainkuuliaisuuden kannalta. Ei kannata ryhtyä mihinkään, sillä tiedot voivat tulla esille vaikka vuosikymmenien päästä. Jopa vähän epäselvätkin vihjeet, kuten Rusin tapauksessa, voivat johtaa esitutkintaan. Pitäähän epäselyydetkin tai väärät väitteet tarkistaa. Rusi joutui suhteellisen kovaan prässiin, mutta ilmeisesti supon materiaalit antoivat siihen mahdollisuuden. Rusia piti prässätä, ja olihan se omituista, ettei hän muistanut, että eräs tunnettu vakoilupäällikkö aikanaan järjesti hänen Saksan-matkansa. Rusia ei kuitenkaan heitetty selliin tai kidutettu (muistellaanpa mitä tehtiin aikanaan esimerkiksi Kerttu Nuortevalle samassa laitoksessa). Tietysti Rusin kohtelu oli henkistä painostusta, mistä hän saikin korvauksen (valitettavasti se putosi puoleen hovioikeusvaiheessa).

Olli Rehn ryhtyi Rusin asian puhemieheksi. Erityisesti Rusia harmitti se, että asia tuli julkiseksi. Toimittajat olivat päässeet Rusin supo-kuulusteluista perille. Tässä alettiin metsästää myös syntipukkia eli asian vuotajaa. Loppupeleissä outoa oli tietysti se, että apulaisvaltakunnansyyttäjä ainoastaan jätti syytteen törkeästä vakoilusta nostamatta. Tavalliseen vakoiluun ei otettu kantaa, koska syyteoikeus oli vanhentunut. Näin ollen mahdollinen syyllistyminen jäi siis roikkumaan ilmaan (jos Rusin mahdolliseen syyllisyyteen nyt kukaan enää uskoo). Rusin oma mekastaminen asialla vaikutti myös julkisuuden määrään ainakin loppupeleissä, mutta tieto esitutkinnasta vuosi jostakin muualta kuin Rusilta. Mistä, sitä ei tiedetä. Todennäköisesti joku valtiojohdosta oli lörpötellyt toimittajille.

Pekka Lehdon elokuvaan A-sarjan poliitikot ja virkamiehet eivät halunneet mukaan. Filmissä Eeva Polttila lukeekin paljon puhuvia sähköposteja niiltä, jotka kieltäytyivät. Rusin eräänlainen pääsyytetty Paavo Lipponen ei tietenkään kommentoinut, eikä presidentti Halonen. B-sarjasta on paljon poliitikkoja puhuvina päinä laukomassa mitäänsanomattomuuksia, esimerkkinä Heidi Hautala. Hauskin B-sarjalainen on Nobelisti Martti Ahtisaari, joka keskittyy lähinnä kehumaan itseään.

A-sarjan poliitikkoja elokuvaan ei siis saatu, mikä kertoo Rusin tapauksen jonkinlaisesta torjunnasta (tai siitä, että Rusi on tekemässä kärpäsestä härkästä). Sen sijaan kiinnostavinta antia ovat toimittajien haastattelut. Erityisesti Loka Laitisen tarinointi on viihdyttävää, samaten Ylen ja Hesarin toimittajien selvitykset. Otetaan kantaa siihen, että Rusin tapauksessa kyse ei ollut ajojahdista. Toimittajat vähän nautiskelevat kertoessaan aiheuttamastaan vuosisadan tai ainakin vuosikymmenen hässäkästä.

Lehdon filmissä on pari rajua syytöstä. Lehto väittää, että Paavo Lipponen syrjäytti Rusin nostaakseen veljensä Osmo Lipposen UM:ään. Lisäksi filmissä väitetään, että Jaakko Laakso ramppaa koko ajan Venäjän lähetystössä - filmissä puhutaan vihjaavasti "kahvin juonnista"; Loka Laitinen väittää Seppo Tiitisen kuvailleen Laaksoa torakaksi, jonka hän olisi voinut liiskata (Tiitinen korjaa puhuneensa kärpäsestä).

Rusin tapaus on niin kummallinen, että siitä on vaikea aluksi sanoa mitään. Supo siis väitti, että Rusi olisi melkein teininä tai ainakin vastavalmistuneena ylioppilaana ryhtynyt vakoojaksi. Rikos ei tietenkään vanhene, jos henkilö on ollut täysikäinen. Kun ohjelmassa humoristisesti vihjattiin supon väittäneen Rusin vakoilleen jo 14-vuotiaana, mieleeni tulivat Neuvostoliiton lähetystön Helsingissä käyttämät lapsivakoojat. Nehän vasta tehokkaita ovat (väittämättä tietenkään, että Rusi olisi ollut sellainen). Ehkä lapsivakoojia on edelleen, kuka tietää. Eräänlainen nyrkkisääntö vakoiluasioissa taitaa olla se, että vakoojia on siellä, mistä heitä viimeiseksi etsisi. Jos kysymys on siitä, ylittyikö tutkintakynnys, niin tokihan se ylittyi. Ei siihen nyt mitään erityistä tarvita, eikä sen vielä tarvitse merkitä mitään. Se on vähän kuin kutsu työhaastatteluun.

Sitä elokuvassa ei mainita ollenkaan, että Rusi oli ainakaan kohtalaisen taitava sotahistorian tutkija. Hänen lehdistösensuuria jatkosodassa käsittelevä väitöskirjansa on edelleen myös ulkomaisten historioitsijoiden käytössä. Tähän liittyy sellainenkin episodi, että takavuosina erästä venäläistä professoria syytettiin Suomessa julkisuudessakin jatkosodan historian vääristelystä, mutta kritiikki ajautui lopulta syyttelemään Rusin väitöskirjaa painovirheestä.

Rusin jutun lopullinen vaikutus oli supon uudistuminen. Nyt supolla on nuori johtaja, eikä laitoksella ole enää elitististä imagoaan. Sinne on palkattu myös oma tiedottaja, Liinu nimeltään. Hänen tehtävänään on rakentaa ns. imagoa. Vähän aikaa sitten Södikan tiloissa julkistettiin supon historiikki, ja paikalla oli turvallisuuspoliisin koko johto. Varmasti Suomen supo on naapurivaltojen turvallisuuspalveluita parempi. Siitä Rusin tapauksen loppupeleissä melko harmiton lopputulos kertoo. Totta kai Rusi sai kärsimyksistään ansaitun korvauksen. Mutta miten paljon supossa kärsittiin, siitä tämä filmi ei kerro.

Pekka Lehto on tehnyt vetävän elokuvan. Nokkelalla tavalla dramatisoidut, monikerroksiset kohtaukset ovat omaperäisiä ja kiinnostavia. Rusin ja hänen perheensä tunteet on otettava huomioon. Ei ihmistä saa liiskata kuin torakkaa, kuten Seppo Tiitinen selosti Jaakko Laaksoa tarkoittaen. Tosiasiassa supo oli liiskaamassa Rusia. Mistä tässä kaikessa oli kysymys, on vielä jossakin määrin arvoituksellista.

"Sofi Oksanen on natsi", osa 2

Kuopiolaisen vasemmistonuoren Heidi Komulaisen kohuteksti "Sofi Oksanen on natsi" sai aikaan odotettua kiehuntaa ainakin Komulaisen oman blogin keskusteluosiossa. On vieläkin todettava, että harva uskaltaa yhtä rohkeaan tekoon kuin Heidi.

Sofi Oksanen on koko suomalaisen kirjallisuus- ja muun kulttuuriestablishmentin monesti palkittu itseoiketettu rouva erinomaisuus, joka ei edes tiedä eikä ymmärrä mitä kritiikki (tai kirjallisuus) on. Ja sitten Kuopion Heidimme lohkaisee.

Nyt Heidi on palannut asiaan uudessa kirjoituksessaan Sofista. Heidi kertoo nyt siitä, miten tuo kuuluisa lause syntyi. Näin Heidi:

"Mietin sen viisi sekuntia, upotanko arvosteluuni lauseen “Sofi Oksanen on natsi” vai en, mutta koska se oli ensimäinen ajatus kirjan lopetettuani, päädyin kirjoittamaan sen julki."

Näin yksinkertaista se on.

Kuten aikaisemmin kerroimme, Sofi Oksanen on oman kertomansa mukaan myös lopettanut kirjoittamisen.

Heidin tekstien innoittamana SAFKA kaavailee nyt Sofi Oksanen -konferenssin järjestämistä, mahdollisesti Virossa. Tarkoitus on pohtia, mikä ja mitä Sofi Oksanen todella merkitsee itselleen ja muille. Tavoitteena on julkaista puheenvuoroista ja tutkimusartikkeleista myös kirja.