Arvio teoksesta Juhani Suomi: Entä tähtein tällä puolen? Siltala, Helsinki, 2011.
Juhani Suomi jatkaa siitä mihin viimeksi jäi, elämän ja historian syvällisenä märehtijänä, Suomen historian ja erityisesti Neuvostoliiton suhteiden johtavana ja selvästi tervejärkisenä tuntijana. Äskeisessä kirjassaan Vorraaja (tarkoittaa suomeksi surijaa, murehtijaa) J. Suomi käsitteli ensimmäistä eläkevuottaan ja ajatuksiaan (ks. arvostelu täältä http://kohudosentti.blogspot.com/2010/02/kirja-arvio-juhani-suomen-teoksesta.html). Nyt J. Suomi haravoi omaa elämäänsä ja tarkastelee ympäröivää äärioikeistolaistuvaa, yltiökapitalistista yhteiskuntaa jonkinlaisesta reaalipoliittisesta oikeistokeskustalaisesta näkövinkkelistä. "Yritysten voitot privatisoidaan mielettömyyksiin asti, mutta tappiot sosialisoidaan." Erityisenä maalitauluna on Helsingin Sanomat maailmankuvineen ja tuon maailmankuvan uusi "toimitusjohtaja" Mikael Pentikäinen.
Uskossaan J. Suomi horjuu ja kysyy, miksi Jumala sallii "maailman ja tämän pienen Suomenkin kehittyä jatkuvasti yhä huonompaan suuntaan? (...) juuri maailman pahuus, järjettömyys ja kärsimys ovat olleet elämän varrella uskon vakavia haastajia." Luterilaisen kirkkomme nykyistä orientaatiota Suomi ei lakkaa ihmettelemästä. "Kuluvana vuonna on monesti tuntunut siltä, että nykykirkon suurin kysymys on suhtautuminen homoseksuaaleihin."
Ulkoministeriön pitkäaikaisena virkamiehenä vaikuttanut Suomi ei malta olla muistuttamatta, minkälaista roskaväkeä diplomaatit loppupeleissä ovat. "Paskaa silkkisukassa, kuului aikanaan Napoleonin karu tuomio."
Erityisenä maalitauluna on Aleksander Stubb, joka kuvaillaan tässä kirjassa suuren luokan idioottina, historiamme suurimpana katastrofina, joka on jopa silotellut tietä jonkinlaiselle tulevalle aseelliselle konfliktille. "Meille virkamiehille Stubb oli totaalisen kirjoittamaton lehti. Hänellä ei tiettävästi ollut minkäänlaista ulkopoliittista kokemusta ja pian kävi selväksi, että häneltä puuttui myös Suomen ulkopolitiikan menneitten vaiheiden tuntemus. Jopa kiinnostus niihin ja UM:n toimintatapoihin perehtymiseen näytti puuttuvan."
J. Suomen Stubb-arviota ei voi painaa villaisella, koska sitä taustoittaa seikkaperäinen analyysi presidenteistä ja ulkoministereistä, Suomen ja Neuvostoliiton suhteista ja Suomen kansainvälisen aseman rakentamisesta. Tyrmäävää Stubb-arviota tukee myös J. Suomen siteeraama ammattipiirien laaja-alainen tuomio Stubbin sekoiluille. "Stubbilla oli lähtökohdistaan johtuen hirmuinen tarve osoittaa, että hän on todellinen moniosaaja ja peloton oikeistolainen. Yhdistelmä oli kohtalokas. Se johti toistuviin ylilyönteihin, jotka toivat mieleen kevätlaitumelle päästetyn vasikan ölähdykset. Ministeri avasi toistuvasti suunsa ylisanalliseen vuodatukseen ennen kuin ajatteli tai kysyi neuvoa tietävämmiltä."
Stubbin ammattitaidottomuus saa tylyn, suoraan henkilöön menevän tuomion. "Paljolti hänen [Stubbin] toimissaan on ollut kysymys narsistisesta julkisuushakuisuudesta. Se on saanut hänet toistuvasti häärimään myös presidentin kenttäpuoliskolla tätä tai ketään muutakaan turvallisuuspoliittisen päätöksenteon avainhenkilöää ennalta informoimatta, mikä on johtanut kiusallisiin tilanteisiin. Kaiken ehtiäkseen ministeri on miltei singahdellut maailman ääreltä toiselle ja ylittänyt siinä samalla vuosittaisen suuren matkabudjettinsakin lähes sadalla prosentilla."
Stubbin pahin puute on tietenkin Venäjä-tietämättömyys. "Ministerin tulisi tuntea Venäjän kulttuuria, historiaa, elämää ja johdon ajattelutapaa sekä olla selvillä myös sen nykypolitiikan erilaisista kiemuroista. Auttava venäjän kielen taitokaan ei olisi pahasta. Tässä suhteessa Stubb ei ollut virkaan astuessa pätevä. Itse asiassa Venäjä oli häneen sokea pisteensä, myös ideologinen sellainen. Eikä hän ole tässä suhteessa mitenkään pätevöitynyt, pikemmin päinvastoin. Muuten tuskin on ymmärrettävissä hänen alituinen alttiutensa opastaa Venäjän johtoa demokratian tielle saati erilaiset vähättelevät lausunnot mallia "Venäjä ei ole suurvalta"."
Erityisen vahingollinen on Stubbin osaamattomuutta ja tietämättömyyttä osoittava balttisuuntaus, sillä Baltian maat eivät ole milloinkaan olleet Suomen viiteryhmä sitten katastrofiin päättyneen reunavaltiosopimuksen, J. Suomi kirjoittaa ja päättää Stubb-kritiikkinsä kohtalokkaaseen lauseeseen: "Joku on joskus sanonut, että kansakunta, joka ei tunne menneisyyttään, joutuu kokemaan sen uudelleen. Merkit siitä ovat ilmassa." Tämän ei voi lukea muuta kuin ilmoituksena siitä, että sota on tulossa, kiitos Stubbin.
Enkä yhtään ihmettele. Yksi hyvin treenattu norsu posliinikaupassa on saanut aikaan paljon pahaa, vaikka aktiivinen ministeriaika jäikin lyhyeksi. Tosiasiassa ulkoministerin paikalta putoaminen ei tunnu Stubbia haittaavan. Hän esiintyy edelleen mielellään ulkoministerinä ja halunsa mukaan välillä presidenttinäkin.
J. Suomen kirjan luettuaan ja myös yleisen elämänkokemuksen valossa on todettava, että Stubbin käytös viittaakin siihen, että hän palvelee enemmän omia toistaiseksi hämäriä toimeksiantajiaan kuin Suomen etua. Stubbin jokaisesta lausunnosta on tulkittavissa täydellinen lojaalisuus Yhdysvaltain ulkopolitiikalle, ja tällainen lausunto tulee usein julkisuuteen yllättävän nopeasti. Joskus on nähtävissä, että Stubbilla on omia tietolähteitään. Viimeksi Stubb antoi tukensa entiselle CIA-asiamiehelle Viron presidentin virkaan, koska heillä on kuulemma yhteiset arvot! Tämä siitä "balttisuuntauksesta".
J. Suomen Stubb-teilaus säväyttää, koska kysymyksessä ei enää ole mikä tahansa kritiikki. Kysymyksessä on Stubbin mestaus, hänen poliittisen uransa kuolema. Mitään muuta J. Suomen teilaamisen luettuaan ei voi todeta. Tämän jälkeen Stubbilla ei enää ole mitään todellista asiaa suomalaiseen politiikkaan, mutta EU-politiikan mainosmiehenä hän saa toki jatkaa.
Vielä vakavamman profetian J. Suomi tuo esille mainitessaan kokoomuksen kokemattoman ministeritroikan (Stubb, Katainen, Häkämies) ja todetessaan vielä toisenkin kerran, että tähän joukkoon pätee vanha viisaus: "Kansa, joka ei tunne historiaansa, joutuu kokemaan sen uudelleen." Tämä ei todellakaan voi tarkoittaa enää mitään muuta kuin sitä, että Stubbin ja muiden kokoomusministerien Venäjää halveksuvat linjaukset ja itänaapurin suoranainen sotilaallinen uhkaaminen Suomen Nato-jäsenyydellä voivat johtaa jopa aseelliseen konfliktiin. Arvio on oikea, sillä Venäjä sotilasdoktriininsa mukaan pitää Naton laajenemista rajoilleen sotilaallisena uhkana, johon siis myös vastataan sotilaallisesti. Suomen suurin sotilaallinen turvallisuusuhka ei siis ole Venäjä, vaan Stubb (ja kokoomus).
Juhani Suomi kuuluu selvästi suomalaisiin antifasistisiin keskustaoikeistolaisiin poliitisiin ajattelijoihin, jotka eivät missään tapauksessa ole kommunisteja eivätkä oikein vasemmistolaisiakaan, mutta joiden ajattelun tulipylväitä ovat Pariisin rauhansopimus, YK, ETYK, YYA ja nyttemmin Nato-kielteisyys. J. Suomen aateveljiä tässä ovat mm. Matti Klinge ja Paavo Haavikko, jota Suomi ahkerasti siiteeraa. Olennainen suuntaus tässä porvarillisessa antifasismissa on klingeläis-haavikkolainen russofobian kritiikki, joka kohdistuu ennen muuta Helsingin Sanomien miltei päivittäiseen Venäjä-vastaiseen vihapuheeseen. "Maamme johtava päivälehti julkistaa vähintään kerran viikossa mielipidesivullaan vuodatuksen, parhaimpina viikkoina useammanin, jossa joku vain oikealla korvallaan kuuleva ja vain henkisen suursuomalaisuuden ilosanomaa kuunteleva julistaa julki russofobiaansa ja vaatii ulkopoliittisen linjammme terävöittämistä."
J. Suomi arvioi aikamme russofobista keskusteluilmapiiriä: "Eivät itänaapurin tietoinen ja toistuva loukkaaminen, henkinen pyllistely rajan yli tai "luun kurkkuun lyöminen" todista muusta kuin asianomaisen typeryydestä ja totaalisesta historian tajun puutteesta. Selkärankaisuutta niillä ei mitata." J. Suomi sivaltaa Kimmo Sasia, joka ryhtyi härskisti tekemään Venäjällä talousrikoksista tuomitulla Mihail Hodorkovskilla suomalaista sisäpolitiikkaa.
Ahtisaaresta J. Suomi toteaa, että "harmiton ja leppoisa ulkokuori kätki taakseen vahvasti omanarvontuntoisen ja samalla laiskanpulskean egon, jonka suurin mielenkiinto kohdistui omista taloudellisista eduista huolehtimiseen ja niiden maksimoimiseen." Presidentin tehtävissä keskeisillä sektoreilla Ahtisaarella ei ollut mitään kokemusta, J. Suomi täräyttää. "Ennen pitkää vaatimattomasta virkamieshorisontista alkoi näyttää siltä, että presidenttiä kiinnostivat lähinnä vain matkustaminen ja mammona." Rankkaa puhetta, ellei olisi ollut tavallaan jo ennestään kaikkien tiedossa.
Kaunista luettavaa ovat J. Suomen kertomukset virkamatkoistaan niin Suomen Lapissa kuin venäläisissä luostareissakin.
Näitä kirjoitellessa ei voi muuta kuin toivoa sitä, että Aleksander Stubb tekee johtopäätökset ja palaa sinne mitä on tullutkin, valtamerten taa, Amerikan Yhdysvaltoihin.
Suomen antifasistinen komitea maksaa hänelle koska tahansa menolipun ensimmäisessä luokassa.
JOHAN BÄCKMAN
Kirjoittaja on Helsingin yliopiston dosentti.
Juhani Suomi jatkaa siitä mihin viimeksi jäi, elämän ja historian syvällisenä märehtijänä, Suomen historian ja erityisesti Neuvostoliiton suhteiden johtavana ja selvästi tervejärkisenä tuntijana. Äskeisessä kirjassaan Vorraaja (tarkoittaa suomeksi surijaa, murehtijaa) J. Suomi käsitteli ensimmäistä eläkevuottaan ja ajatuksiaan (ks. arvostelu täältä http://kohudosentti.blogspot.com/2010/02/kirja-arvio-juhani-suomen-teoksesta.html). Nyt J. Suomi haravoi omaa elämäänsä ja tarkastelee ympäröivää äärioikeistolaistuvaa, yltiökapitalistista yhteiskuntaa jonkinlaisesta reaalipoliittisesta oikeistokeskustalaisesta näkövinkkelistä. "Yritysten voitot privatisoidaan mielettömyyksiin asti, mutta tappiot sosialisoidaan." Erityisenä maalitauluna on Helsingin Sanomat maailmankuvineen ja tuon maailmankuvan uusi "toimitusjohtaja" Mikael Pentikäinen.
Uskossaan J. Suomi horjuu ja kysyy, miksi Jumala sallii "maailman ja tämän pienen Suomenkin kehittyä jatkuvasti yhä huonompaan suuntaan? (...) juuri maailman pahuus, järjettömyys ja kärsimys ovat olleet elämän varrella uskon vakavia haastajia." Luterilaisen kirkkomme nykyistä orientaatiota Suomi ei lakkaa ihmettelemästä. "Kuluvana vuonna on monesti tuntunut siltä, että nykykirkon suurin kysymys on suhtautuminen homoseksuaaleihin."
Ulkoministeriön pitkäaikaisena virkamiehenä vaikuttanut Suomi ei malta olla muistuttamatta, minkälaista roskaväkeä diplomaatit loppupeleissä ovat. "Paskaa silkkisukassa, kuului aikanaan Napoleonin karu tuomio."
Erityisenä maalitauluna on Aleksander Stubb, joka kuvaillaan tässä kirjassa suuren luokan idioottina, historiamme suurimpana katastrofina, joka on jopa silotellut tietä jonkinlaiselle tulevalle aseelliselle konfliktille. "Meille virkamiehille Stubb oli totaalisen kirjoittamaton lehti. Hänellä ei tiettävästi ollut minkäänlaista ulkopoliittista kokemusta ja pian kävi selväksi, että häneltä puuttui myös Suomen ulkopolitiikan menneitten vaiheiden tuntemus. Jopa kiinnostus niihin ja UM:n toimintatapoihin perehtymiseen näytti puuttuvan."
J. Suomen Stubb-arviota ei voi painaa villaisella, koska sitä taustoittaa seikkaperäinen analyysi presidenteistä ja ulkoministereistä, Suomen ja Neuvostoliiton suhteista ja Suomen kansainvälisen aseman rakentamisesta. Tyrmäävää Stubb-arviota tukee myös J. Suomen siteeraama ammattipiirien laaja-alainen tuomio Stubbin sekoiluille. "Stubbilla oli lähtökohdistaan johtuen hirmuinen tarve osoittaa, että hän on todellinen moniosaaja ja peloton oikeistolainen. Yhdistelmä oli kohtalokas. Se johti toistuviin ylilyönteihin, jotka toivat mieleen kevätlaitumelle päästetyn vasikan ölähdykset. Ministeri avasi toistuvasti suunsa ylisanalliseen vuodatukseen ennen kuin ajatteli tai kysyi neuvoa tietävämmiltä."
Stubbin ammattitaidottomuus saa tylyn, suoraan henkilöön menevän tuomion. "Paljolti hänen [Stubbin] toimissaan on ollut kysymys narsistisesta julkisuushakuisuudesta. Se on saanut hänet toistuvasti häärimään myös presidentin kenttäpuoliskolla tätä tai ketään muutakaan turvallisuuspoliittisen päätöksenteon avainhenkilöää ennalta informoimatta, mikä on johtanut kiusallisiin tilanteisiin. Kaiken ehtiäkseen ministeri on miltei singahdellut maailman ääreltä toiselle ja ylittänyt siinä samalla vuosittaisen suuren matkabudjettinsakin lähes sadalla prosentilla."
Stubbin pahin puute on tietenkin Venäjä-tietämättömyys. "Ministerin tulisi tuntea Venäjän kulttuuria, historiaa, elämää ja johdon ajattelutapaa sekä olla selvillä myös sen nykypolitiikan erilaisista kiemuroista. Auttava venäjän kielen taitokaan ei olisi pahasta. Tässä suhteessa Stubb ei ollut virkaan astuessa pätevä. Itse asiassa Venäjä oli häneen sokea pisteensä, myös ideologinen sellainen. Eikä hän ole tässä suhteessa mitenkään pätevöitynyt, pikemmin päinvastoin. Muuten tuskin on ymmärrettävissä hänen alituinen alttiutensa opastaa Venäjän johtoa demokratian tielle saati erilaiset vähättelevät lausunnot mallia "Venäjä ei ole suurvalta"."
Erityisen vahingollinen on Stubbin osaamattomuutta ja tietämättömyyttä osoittava balttisuuntaus, sillä Baltian maat eivät ole milloinkaan olleet Suomen viiteryhmä sitten katastrofiin päättyneen reunavaltiosopimuksen, J. Suomi kirjoittaa ja päättää Stubb-kritiikkinsä kohtalokkaaseen lauseeseen: "Joku on joskus sanonut, että kansakunta, joka ei tunne menneisyyttään, joutuu kokemaan sen uudelleen. Merkit siitä ovat ilmassa." Tämän ei voi lukea muuta kuin ilmoituksena siitä, että sota on tulossa, kiitos Stubbin.
Enkä yhtään ihmettele. Yksi hyvin treenattu norsu posliinikaupassa on saanut aikaan paljon pahaa, vaikka aktiivinen ministeriaika jäikin lyhyeksi. Tosiasiassa ulkoministerin paikalta putoaminen ei tunnu Stubbia haittaavan. Hän esiintyy edelleen mielellään ulkoministerinä ja halunsa mukaan välillä presidenttinäkin.
J. Suomen kirjan luettuaan ja myös yleisen elämänkokemuksen valossa on todettava, että Stubbin käytös viittaakin siihen, että hän palvelee enemmän omia toistaiseksi hämäriä toimeksiantajiaan kuin Suomen etua. Stubbin jokaisesta lausunnosta on tulkittavissa täydellinen lojaalisuus Yhdysvaltain ulkopolitiikalle, ja tällainen lausunto tulee usein julkisuuteen yllättävän nopeasti. Joskus on nähtävissä, että Stubbilla on omia tietolähteitään. Viimeksi Stubb antoi tukensa entiselle CIA-asiamiehelle Viron presidentin virkaan, koska heillä on kuulemma yhteiset arvot! Tämä siitä "balttisuuntauksesta".
J. Suomen Stubb-teilaus säväyttää, koska kysymyksessä ei enää ole mikä tahansa kritiikki. Kysymyksessä on Stubbin mestaus, hänen poliittisen uransa kuolema. Mitään muuta J. Suomen teilaamisen luettuaan ei voi todeta. Tämän jälkeen Stubbilla ei enää ole mitään todellista asiaa suomalaiseen politiikkaan, mutta EU-politiikan mainosmiehenä hän saa toki jatkaa.
Vielä vakavamman profetian J. Suomi tuo esille mainitessaan kokoomuksen kokemattoman ministeritroikan (Stubb, Katainen, Häkämies) ja todetessaan vielä toisenkin kerran, että tähän joukkoon pätee vanha viisaus: "Kansa, joka ei tunne historiaansa, joutuu kokemaan sen uudelleen." Tämä ei todellakaan voi tarkoittaa enää mitään muuta kuin sitä, että Stubbin ja muiden kokoomusministerien Venäjää halveksuvat linjaukset ja itänaapurin suoranainen sotilaallinen uhkaaminen Suomen Nato-jäsenyydellä voivat johtaa jopa aseelliseen konfliktiin. Arvio on oikea, sillä Venäjä sotilasdoktriininsa mukaan pitää Naton laajenemista rajoilleen sotilaallisena uhkana, johon siis myös vastataan sotilaallisesti. Suomen suurin sotilaallinen turvallisuusuhka ei siis ole Venäjä, vaan Stubb (ja kokoomus).
Juhani Suomi kuuluu selvästi suomalaisiin antifasistisiin keskustaoikeistolaisiin poliitisiin ajattelijoihin, jotka eivät missään tapauksessa ole kommunisteja eivätkä oikein vasemmistolaisiakaan, mutta joiden ajattelun tulipylväitä ovat Pariisin rauhansopimus, YK, ETYK, YYA ja nyttemmin Nato-kielteisyys. J. Suomen aateveljiä tässä ovat mm. Matti Klinge ja Paavo Haavikko, jota Suomi ahkerasti siiteeraa. Olennainen suuntaus tässä porvarillisessa antifasismissa on klingeläis-haavikkolainen russofobian kritiikki, joka kohdistuu ennen muuta Helsingin Sanomien miltei päivittäiseen Venäjä-vastaiseen vihapuheeseen. "Maamme johtava päivälehti julkistaa vähintään kerran viikossa mielipidesivullaan vuodatuksen, parhaimpina viikkoina useammanin, jossa joku vain oikealla korvallaan kuuleva ja vain henkisen suursuomalaisuuden ilosanomaa kuunteleva julistaa julki russofobiaansa ja vaatii ulkopoliittisen linjammme terävöittämistä."
J. Suomi arvioi aikamme russofobista keskusteluilmapiiriä: "Eivät itänaapurin tietoinen ja toistuva loukkaaminen, henkinen pyllistely rajan yli tai "luun kurkkuun lyöminen" todista muusta kuin asianomaisen typeryydestä ja totaalisesta historian tajun puutteesta. Selkärankaisuutta niillä ei mitata." J. Suomi sivaltaa Kimmo Sasia, joka ryhtyi härskisti tekemään Venäjällä talousrikoksista tuomitulla Mihail Hodorkovskilla suomalaista sisäpolitiikkaa.
Ahtisaaresta J. Suomi toteaa, että "harmiton ja leppoisa ulkokuori kätki taakseen vahvasti omanarvontuntoisen ja samalla laiskanpulskean egon, jonka suurin mielenkiinto kohdistui omista taloudellisista eduista huolehtimiseen ja niiden maksimoimiseen." Presidentin tehtävissä keskeisillä sektoreilla Ahtisaarella ei ollut mitään kokemusta, J. Suomi täräyttää. "Ennen pitkää vaatimattomasta virkamieshorisontista alkoi näyttää siltä, että presidenttiä kiinnostivat lähinnä vain matkustaminen ja mammona." Rankkaa puhetta, ellei olisi ollut tavallaan jo ennestään kaikkien tiedossa.
Kaunista luettavaa ovat J. Suomen kertomukset virkamatkoistaan niin Suomen Lapissa kuin venäläisissä luostareissakin.
Näitä kirjoitellessa ei voi muuta kuin toivoa sitä, että Aleksander Stubb tekee johtopäätökset ja palaa sinne mitä on tullutkin, valtamerten taa, Amerikan Yhdysvaltoihin.
Suomen antifasistinen komitea maksaa hänelle koska tahansa menolipun ensimmäisessä luokassa.
JOHAN BÄCKMAN
Kirjoittaja on Helsingin yliopiston dosentti.
