Julkisen sanan neuvosto JSN on tänään antanut kaksi merkittävää päätöstä. Yhdessä Ylen uutisten todettiin levittäneen valheellista tietoa ja disiformaatiota Baltian venäläisten asemasta. Ylen radiouutisissa väitettiin, että Baltiassa asuu "yli 300 000 venäjänkielistä kansalaista", vaikka tosiasiassa heiltä puuttuu kansalaisuus. Yle ei suostunut oikaisemaan tai korjaamaan väärää tietoa radiouutisissa. Päin vastoin, YLE sekoitti asiaa julkaisemalla Suomen ulkoministeriön levittämää disinformaatiota. JSN antoi Ylelle huomautuksen hyvän journalistisen tavan rikkomisesta. Toisessa jutussa Helsingin Sanomat levitti disinformaatiota väittämällä, että Venäjän uuden medialain oli hyväksynyt "Venäjän duuman alahuone". Sellaista elintä ei kuitenkaan ole edes olemassa (Venäjän duumalla ei ole alahuonetta, HS tarkoituksellisesti vähätteli lakiuudistusta). HS samalla viittasi valheellisesti ja epäeettisesti "venäläiseen Vedomosti-lehteen", unohtaen kertoa, että kyseinen lehti ei tietenkään ole venäläinen vaan suomalainen Sanoma-konsernin oma lehti. Vastuulliset henkilöt, Ylen uutispäällikkö Atte Jääskeläinen tai HS:n päätoimittaja Kaius Niemi, eivät suostuneet oikaisemaan disinformaatiotaan. JSN antoi molemmille huomautuksen hyvän journalistisen tavan rikkomisesta. Tapaus on merkittävä, koska se osoittaa, että Suomen valtamediat levittävät disinformaatiota Venäjästä.
Kohtalon ironiaa on siinä, että samaan aikaan kuin JSN antoi päätöksensä tänään puolenpäivän aikoihin, sekä Atte Jääskeläinen että Kaius Niemi istuivat eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan kuultavina ja syyttivät siellä kilpaa Venäjän medioita disinformaation levittämisestä. Tosiasiassa he itse ja heidän mediansa ovat disinformaation levittäjiä, kuten JSN totesi. Jääskeläisen ja Niemen huijaus on sitä luokkaa, että missä tahansa sivistysvaltiossa heidän pitäisi ehdottomasti erota tehtävistään, jotta valtamedioiden luottamus voidaan edes jotenkin säilyttää.
Ohessa laatimani kantelut sekä niitä koskevat päätökset:
Kantelu
29. syyskuuta 2014
Helsingin Sanomat on pääkirjoituksessaan 28.9.2014 väittänyt, että
"Venäjän duuman alahuone hyväksyi lain" median ulkomaalaisomistuksen
rajoittamisesta. Tosiasiassa Venäjän liittokokouksen alahuone hyväksyi
lain. Duumalla ei ole alahuonetta. HS on saanut tiedon virheestä, mutta
kieltäytyi oikaisemasta sitä (ks. HS:n vastaus). Virhe on olennainen,
koska puhumalla "duuman alahuoneesta" HS vähättelee Sanoma-konsernia
koskevaa päätöstä. Asiaa tuntemattomat voivat todella ajatella, että kyse
on vain duuman alahuoneesta.
HS ei mainitse ko. jutussa, että duuman tekemä päätös koskee mitä
suurimmassa määrin Sanoma-konsernia eli sitä itseään.
Samassa jutussa HS siteeraa laajalti Vedomosti-nimistä lehteä, jättämällä
mainitsematta, että se on saman konsernin lehti ja HS:n sisarjulkaisu.
Merkittävissä viittauksissa saman konsernin julkaisuihin pitäisi tämä asia
mainita.
Pyydän JSN:ää tutkimaan asian.
Langettava 5606/SL/14
Vastaaja: Helsingin Sanomat
Asia: Virheen korjaus
Ratkaistu: 21.1.2015
Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa oli olennainen asiavirhe. Pääkirjoituksessa lainattiin myös saman konsernin lehden sisältöä mainitsematta konserniyhteyttä.
Kantelu 29.9.2014
Kantelu kohdistuu Helsingin Sanomien pääkirjoitukseen 28.9.2014:
http://www.hs.fi/paakirjoitukset/a1411786838309
Kantelijan mukaan jutussa on virhe: lakia mediayhtiöiden omistuksen rajoittamisesta viidennekseen ei hyväksynyt Venäjän duuman alahuone, vaan Venäjän liittokokouksen alahuone eli duuma.
Kantelija huomauttaa myös, että Helsingin Sanomat ei mainitse, että duuman tekemä päätös koskee mitä suurimmassa määrin Sanoma-konsernia eli sitä itseään. Samassa jutussa HS siteeraa laajalti Vedomosti-nimistä lehteä mainitsematta, että se on saman konsernin lehti ja HS:n sisarjulkaisu. Merkittävissä viittauksissa saman konsernin julkaisuihin pitäisi tämä asia mainita.
Helsingin Sanomien vastaus 28.10.2014
Päätoimittaja Kaius Niemi vastaa kanteluun seuraavasti: Helsingin Sanomat ei pidä duuman alahuone -virhettä sellaisen olennaisena asiavirheenä, joka olisi vaikuttanut asian ymmärtämiseen tai jonka seurauksena lukijalle olisi jäänyt virheellinen kuva Venäjällä tapahtuneista lainsäädäntömuutoksista.
Päätoimittaja Kaius Niemen mukaan Helsingin Sanomat ei pitänyt tarpeellisena mainita konserniyhteyttä lainaamansa Vedomosti-lehden kanssa. Päätoimittaja kirjoittaa ”se, että Helsingin Sanomat on käyttänyt Vedomostia juttunsa lähteenä, ei lehden käsityksen mukaan voi synnyttää edellytystä viitata erityisesti lehtien konsernikytkökseen. Helsingin Sanomien jutun viimeisessä kappaleessa mainittu Venäjän duuman hyväksymä laki koskee kaikkien Venäjällä toimivien ulkomaalaisten yhtiöiden mediaomistuksia, ei siis pelkkää Sanomaa. HS ei katso, että sen olisi tullut journalistin ohjeiden perusteella kertoa tässä yhteydessä erityisesti Sanoma-konsernin harjoittavan medialiiketoimintaa myös Venäjällä
Ratkaisu
JO 6: Käsitellessään omalle tiedotusvälineelle, konsernille tai sen omistajille merkittäviä asioita journalistin on hyvä tehdä asiayhteys lukijalle, kuulijalle ja katsojalle selväksi.
JO 20: Olennainen asiavirhe on korjattava viipymättä ja niin, että se tavoittaa mahdollisimman kattavasti virheellistä tietoa saaneen yleisön. Korjaus on julkaistava sekä tiedotusvälineen toimituksellisilla verkkosivuilla että julkaisussa tai kanavassa, jossa virhe on alun perin ollut.
Korjauksen huomioarvo on suhteutettava virheen vakavuuteen. Jos jutussa on useita asiavirheitä tai jos virheestä voi aiheutua suurta vahinkoa, toimituksen tulee julkaista uusi juttu, jossa virheellinen tieto yksilöidään ja korjataan.
Verkossa olennaisen virheen korjaamiseksi ei riitä virheellisen tiedon tai jutun poistaminen, vaan yleisölle on kerrottava virheestä sekä miten ja milloin se on korjattu.
Tiedotusvälineen on suotavaa tehdä yleisölle selväksi ne käytännöt ja periaatteet, joiden mukaan se korjaa virheensä.
Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa väitettiin virheellisesti, että lain mediayhtiöiden ulkomaisen omistuksen rajoittamisesta 25 prosenttiin hyväksyi Venäjän duuman alahuone. Duuma on Venäjän kaksikamarisen parlamentin alahuone. Samassa jutussa lainattiin venäläisen Vedomosti-lehden kirjoitusta.
Helsingin Sanomat on luonnehtinut duumaa lähes säännönmukaisesti oikein kirjoituksissaan. Neuvosto tulkitsee pääkirjoituksen virheen tahattomaksi lapsukseksi, mutta kyse on kuitenkin olennaisesta asiavirheestä. Lehden olisi pitänyt korjata väärä tieto duuman asemasta Venäjän parlamentissa, varsinkin kun virheen korjaamista oli pyydetty.
Samassa pääkirjoituksessa oli jätetty mainitsematta, että Vedomosti-lehti kuuluu samaan konserniin Helsingin Sanomien kanssa. Konserniyhteys olisi ollut hyvä tehdä selväksi Journalistin ohjeiden kohdan 6 mukaisesti.
Julkisen sanan neuvosto toteaa, että Helsingin Sanomat on rikkonut hyvää journalistista tapaa ja antaa sille huomautuksen.
Ratkaisun tekivät:
Risto Uimonen (pj), Pirjo Auvinen, Ulla Järvi, Kalle Heiskanen, Hannu Helineva, Jyrki Huotari, Riitta Kalliokoski, Heikki Kuutti, Heli Kärkkäinen, Venla Mäntysalo, Heikki Valkama ja Heikki Vento.
22.9.2014
KANTELU
Yle-uutisessa 13.8.2014 väitettiin, että "Virossa on 330 000 venäjää puhuvaa kansalaista". Tieto on väärä, koska suurimmalla osalla Virossa asuvasta venäjää puhuvasta ei ole minkään maan kansalaisuutta vaan he ovat ns. kansalaisuudettomia. Ylen kyseinen uutinen julkaistiin netissä ja lisäksi asiaa julistettiin radiouutisissa monta kertaa päivässä. Yleisölle syntyi väärä käsitys, että Viron 330 000 venäjänkielisestä ihmisestä kaikki ovat kansalaisia.
Tosiasiassa Virossa on ainakin 200 000 venäjänkielistä ihmistä, joilla ei ole minkään maan kanssalaisuutta eli he ovat ns. kansalaisuudettomia. He ovat ns. harmaapassilaisia, joilla ei ole mitään kansalaisoikeuksia. Uutisessa oli siis väärä tieto siitä, että kaikilla 330 000 venäjää puhuvalla olisi kansalaisuus.
Olennaista asiassa on se, että Yle on uutisessaan vähätellyt ja peitellyt merkittävää ihmisoikeusongelmaa sadoista tuhansista ihmisistä, joilla ei ole minkään maan kanalaisuutta eikä kansalaisoikeuksia (YK:n ihmisoikeusjulistus viittaa "kansalaisiin").
16.8.2014 lähetin Jääskeläiselle kirjeen, jossa pyysin väärän tiedon korjausta. 18.8.2014 Ravantti vastasi (ks. kirjeet alla) ja kertoi, että tekstiin oli muutettu sana "kansalaista" sanaksi "ihmistä". Tekstin loppuun oli lisätty selostus, jossa väitettiin, että Virossa on 90 000 Venäjän kansalaista sekä kansalaisia, joiden "kansalaisuus on määrittelemätön".
Ylen jutussa ei kuitenkaan kerrottu olennaista asiaa eli sitä, että suurin osa venäjänkielisistä elää vailla minkään maan kansalaisuutta eli kysymys on kansalaisuudettomista ja harmaapassilaisista. Päin vastoin, Ylen jutussa annettiin kuitenkin väärä käsitys siitä, että heillä kuitenkin olisi jokin kansalaisuus ("kansalaisuus määrittelemätön"). Määrittelemätönkin kansalaisuus on siis kansalaisuus.
Näin ollen Ylen jutussa edelleen annetaan väärä kuva siitä, että 330 000 venäjänkielisellä kuitenkin olisi joku kansalaisuus, eli että alkuperäinen uutinen 330 000 kansalaisesta olisi kuitenkin oikea. Ylen jutussa ei anneta oikeaa tietoa siitä, että noin 200 000 ihmiseltä puuttuu kansalaisuus kokonaan, he ovat ns. kansalaisuudettomia eli ns. harmaapassilaisia, jotka elävät Virossa ns. muukalaispassilla ilman minkään maan kansalaisuutta ja ilman kansalaisoikeuksia.
Ylen väärä tieto "300 000 kansalaisesta" oli netin ohella lähetetty radiouutisissa useaan otteeseen päivän mittaan. Asiaa ei kuitenkaan oltu mitenkään oikaistu radiouutisissa. Netissä oleva oikaisu ei ole riittävä.
Pyydän että asiassa JSN huomauttaa Yleä hyvän journalistisen tavan rikkomisesta.
Langettava 5598/YLE/14
Vastaaja: Yleisradio
Asia: Virheen korjaus
Ratkaistu: 21.1.2015
Yleisradion nettijutussa ja radiouutisissa oli virhe, jonka se korjasi netissä kantelijan huomautettua asiasta. Yleisradio löi laimin korjauksen radiouutisissa.
Kantelu 22.9.2014
Kantelu kohdistuu Yle.fi:ssä 13.8.2014 julkaistuun juttuun ensimmäisen venäjänkielisen tv-kanavan perustamisesta Viroon.
http://yle.fi/uutiset/viroon_tulossa_venajankielinen_tv-kanava/7408714
Kantelija huomautti toimitukselle jutussa ja radiouutisissa olleesta virheestä venäjänkielisten kansalaisuuksista Virossa. Kantelijan mukaan termi ”kansalaisuus määrittelemätön” viittaisi siihen, että kyseessä olevilla henkilöillä olisi jonkin maan kansalaisuus, kun heillä tässä tapauksessa ei ole kansalaisuutta ollenkaan.
Yleisradion vastaus 13.10.2014
Päätoimittaja Atte Jääskeläinen vastaa kanteluun seuraavasti: Yle uutisoi Viron kulttuuriministeriön suunnitelmasta perustaa ensimmäinen venäjänkielinen tv-kanava. Aiheesta tehty radiojuttu lähetettiin klo 15:n ja 17:n uutisissa. Lisäksi Yle Uutiset kertoi asiasta verkkosivuillaan.
Kantelijan yhteydenoton jälkeen verkkouutista tarkennettiin muista lähteistä tarkistetulla, kantelijan vaatimuksesta jonkin verran poikkeavalla tavalla. Yle korjasi verkkojutun muotoon ”Virossa on noin 330 000 ihmistä, joiden äidinkieli on venäjä”. Lisäksi verkkojutun loppuun kirjattiin korjaus, jossa todetaan Virossa asuvan 90 000 Venäjän kansalaista ja että osa venäjää puhuvista on henkilöitä, joiden kansalaisuus on määrittelemätön. Korjauksessa sanotaan myös, että kaikkiaan kansalaisuudeltaan määrittelemättömiä ihmisiä on Virossa 84 500.
Päätoimittajan mukaan muotoilu ”kansalaisuus on määrittelemätön” on sama, jota Suomen ulkoministeriö käyttää maatiedoissaan Viron väestöstä. Päätoimittajan mukaan Ulkoministeriö on luotettava lähde ja että ministeriön käyttämät käsitteet ovat kansainvälisen tavan mukaisia.
Päätoimittajan mukaan Yle ei korjannut radiouutisissa toistettua virheellistä tietoa, koska uutisen aiheena oli venäjänkielisen tv-kanavan perustaminen Viroon. Tässä yhteydessä alkuperäisen uutisen lauseen tarkoitus oli taustoittaa venäjänkielisen yleisön määrää Virossa. Uutisessa ei ollut kyse kansalaisuusproblematiikasta.
Tästä syystä virhe ei ollut päätoimittaja Atte Jääskeläisen mukaan sellainen uutisen pääaiheen kannalta olennainen virhe, että se olisi edellyttänyt oikaisua tai uutta uutista radiolähetyksessä
Ratkaisu
JO 20: Olennainen asiavirhe on korjattava viipymättä ja niin, että se tavoittaa mahdollisimman kattavasti virheellistä tietoa saaneen yleisön. Korjaus on julkaistava sekä tiedotusvälineen toimituksellisilla verkkosivuilla että julkaisussa tai kanavassa, jossa virhe on alun perin ollut.
Korjauksen huomioarvo on suhteutettava virheen vakavuuteen. Jos jutussa on useita asiavirheitä tai jos virheestä voi aiheutua suurta vahinkoa, toimituksen tulee julkaista uusi juttu, jossa virheellinen tieto yksilöidään ja korjataan.
Verkossa olennaisen virheen korjaamiseksi ei riitä virheellisen tiedon tai jutun poistaminen, vaan yleisölle on kerrottava virheestä sekä miten ja milloin se on korjattu.
Tiedotusvälineen on suotavaa tehdä yleisölle selväksi ne käytännöt ja periaatteet, joiden mukaan se korjaa virheensä.
Yleisradion ensin Yle.fi:ssä julkaisemassa jutussa väitettiin, että Virossa on 300 000 venäjänkielistä kansalaista. Virhettä toistettiin jutun julkaisupäivänä kaksi kertaa radiouutisissa. Virhe korjattiin netissä, kun kantelija oli yhteydessä toimitukseen. Yleisradio ei korjannut virhettä radiouutisissa.
Julkisen sanan neuvosto toteaa, että yle.fi korjasi jutussa olleen olennaisen asiavirheen viivytyksettä eli heti seuraavana päivänä saatuaan virheestä huomautuksen. Korjaus ei kuitenkaan täytä Journalistin ohjeiden JO 20 vaatimuksia. Korjaus on vaikeatajuinen, eikä siinä kerrota, milloin korjaus on tehty. Lisäksi Yleisradion olisi pitänyt korjata olennainen asiavirhe myös radiouutisissa.
Julkisen sanan neuvosto katsoo, että Yleisradio on rikkonut hyvää journalistista tapaa ja antaa sille huomautuksen.
Ratkaisun tekivät:
Risto Uimonen (pj), Ulla Järvi, Kalle Heiskanen, Hannu Helineva, Jyrki Huotari, Riitta Kalliokoski, Heikki Kuutti, Heli Kärkkäinen, Venla Mäntysalo, Heikki Valkama ja Heikki Vento.
Showing posts with label Kaius Niemi. Show all posts
Showing posts with label Kaius Niemi. Show all posts
Thursday, January 22, 2015
Friday, April 18, 2014
Titanicin kapteeni
Olen jo pitempään halunnut kirjoittaa niinkin merkittävistä henkilöistä kuin Helsingin Sanomien päätoimittajista.
Vastenmielisyyteni Helsingin Sanomia kohtaan ei tietenkään ole mikään salaisuus. Jo vuonna 2006 julkaisemassani kirjassa "Saatana saapuu Helsinkiin" arvioin, että 60 % Suomessa vallitsevasta pahuudesta poistuisi, mikäli Helsingin Sanomat lakkaisi olemasta. Sanomatalon sisältä saamani palautteen perusteella siellä ollaan samaa mieltä.
Minulla on ollut tilaisuus vuosien varrella olla tekemisissä Helsingin Sanomien päätoimittajien kanssa. Hesarin päätoimittajathan ovat eräänlaisia vaikuttajahenkilöitä, ainakin omasta mielestään. Siksi onkin kiinnostava katsoa, minkälaisia he ovat ihmisinä.
Janne Virkkunen toimi Hesarin päätoimittajana pisimpään. Vuosien varrella olin hänen kanssaan useammankin kerran tekemisissä. Havainnoin myös Virkkusen käytöstä ja toimintaa muutekin. Vasta tuoreissa muistelmissaan Virkkunen tunnusti olennaisen: kaikki päätösvalta lehden sisällöstä oli luovutettu toimituksen ulkopuolelle.
Oma käsitykseni Virkkusesta muodostui seuraavaksi: Virkkunen oli toimittajana keskinkertainen ja ihmisenä kouluttamaton, mutta hän sopi erinomaisesti Erkon lakeijaksi, mistä hän itsekin kertoo. Hänen roolinaan oli ulkoistaa tärkein toimituksellinen päätösvalta toimituksen ulkopuolelle. Virkkusen aikana Hesarilla oli kolme tärkeää missiota: Suomen liittäminen Euroopan yhteisöön, sittemmin EU:hun, Suomen liittäminen Yhdysvaltoihin ja Natoon, sekä hysteerinen Venäjä-vastainen propaganda ja kiihotus.
Virkkusella ei itsellään ole mitään koulutusta: hän on vain ylioppilas. Pelkkänä ylioppilaana olemisessa ei sinällään ole mitään pahaa, mutta kun ihminen käyttäytyy kuin Suomen keisari, voisi ajatella, että korkeakoulututkinnon voi suorittaa vanhemmallakin iällä, etenkin kun esiintyy kaikkien alojen asiantuntijana.
Vuosien varrella Virkkunen omaksui tuon niin tutun yrmeän pönötyksen. Hän tyytyi Erkon lakeijan epäjournalistiseen rooliinsa silminnähden katkerana, mistä pönötyskin kertoo. Se on siis eräänlainen naamio. Eläkkeelle Virkkunen pääsi hyvin tyytyväisenä, ilmeisesti myös hyvin palkittuna palveluksistaan toimituksen ulkopuolisille tahoille journalistisen riippumattomuuden myymisestä.
Koulutuksen puutettaan Virkkunen kompensoi muistuttamalla silloin tällöin olevansa itsensä Jean Sibeliuksen sukulainen. Onhan nimi Janne kuulemma itsensä suuren säveltäjän mukaan keksitty. Ilmeisesti Virkkunen mietti asiaa usein, koska omaksui itselleen jokseenkin sibeliusmaisen yrmeän pönötyksen, kuitenkin ilman sikaria.
Janne Virkkunen voi tietysti olla katkera sitä, että Suomesta ei tullut Naton jäsentä hänen aikanaan, vaikka Helsingin Sanomat sijoitti Nato-kampanjaansa paljon, muun muassa journalistisen uskottavuutensa.
Yksi tärkeä Virkkusen ideologeista, Max Jakobson, kuitenkin onnistui tehtävässään. Hesari ja Virkkunen olivat väärässä väittäessään, että Jakobsonin tavoitteena oli Suomen vieminen Natoon. Se ei pidä paikkaansa. Tosiasiassa Jakobsonin tavoitteena oli saada suomalaiset poliitikot ja journalistit ajatelemaan kuten CIA. Siinä Jakoson ja Virkkunen myös onnistuivat.
Ei Virkkunen varmaankaan ihan vaille palkkiota hyvistä palveluksistaan jäänyt. Mutta petturin osa on synkkä, ottaen huomioon, että myös journalisteilla on ammattikunnia.
Virkkusen ja minun vuorovaikutuksesta jäi mieleen hauska pieni yksityiskohta. Toisinaan Virkkunen leikki historoitsijaa. Erityisesti hän muistutti niin sanotusta ajopuuteoriasta. Virkkunen ei kuitenkaan kouluttamattomana henkilönä osannut ajatella asiaa itse. Jokainen joka vähänkin tuntee Suomen poliittista historiaa, tietää ajopuuteorian isäksi historioitsija Arvi Korhosen. Virkkusen nimellä Helsingin Sanomissa julkaistussa kirjoituksessa kuitenkin luki, että ajopuuteorian kehitti Arvo Korhonen.
Huomautin Virkkuselle, että Arvo Korhonen -nimistä historioitsijaa ei ole olemassa. Virkkunen vastasi salamannopeasti toteamalla, että hän ilman muuta tietää Arvi Korhosen ajopuuteorian isäksi.
Kun Virkkunen sitten muutama vuosi myöhemmin eräässä merkittävässä tilaisuudessa luennoi ajopuuteoriasta, hän muisti Korhosen etunimen oikein. Huomasin kuitenkin, että tilaisuuden aikana hän vilkuili erittäin hermostuneena minun suuntaani.
Toinen hauska tapaus liittyi Helsingin Sanomien numeroon, jonka ulkomaansivuilla kerrottiin Venäjän median oleva Kremlin kontrollissa ja samaan aikaan taloussivuilla julistettiin, että nyt on erinomainen tilaisuus investoida Venäjän mediaan. Ihmettelinkin Virkkuselle, miksi Sanoma haluaa investoida mediaan, joka on Kremlin valvonnassa. Sain vastaukseksi vain hämmentävää söperrystä.
Virkkusen jälkeen päätoimittajaksi valittiin omituinen tyyppi, lestadiolainen liikkeenjohtaja Mikael Pentikäinen. Myös Pentikäisen kanssa olin useammankin kerran tekemisissä, ja hän osoittautui omaavansa jonkin verran journalistista ammattiaitoa. Sitä ei kuitenkaan Helsingin Sanomien johdossa tarvita, joten Pentikäinen sai hyvin pian potkut.
Pentikäisen ongelmaksi osoittautui, että hän ymmärsi Helsingin Sanomien tehtävän väärin. Pentikäinen oli kiinnostunut maailman ja Suomen tapahtumista ja halusi kertoa niistä lehdessään. Pentikäinen on myös perheläheinen ihminen, tiedetäänhän hänet monilapsisen perheen isänä. Tällaisen inhimilliset arvot ja kiinnostuksen kohteet taitavat olla Helsingin Sanomien johtoportaalle vähän liikaa.
Pentikäinen sai hyvin nöyryyttävät potkut, hänet leimattiin myös epäluotettavaksi. Terapiatarkoituksessa Pentikänen kirjoitti itsestään teoksen "Luottamus", jossa ei ole mitään mielenkiintoista. Se osoittaa, ettei Pentikäinenkään osaa juuri kirjoittaa.
Pentikäinen kuitenkin pelastui uppoavasta laivasta viime tingassa. Sanoma osakeyhtiön konkurssikypsyys paljastui vasta Pentikäisen jälkeen, eikä siis mennyt kokonaan hänen kontolleen. Hän sai säilyttää itsellään jonkilaisen journalistin maineen, eikä hänestä tehty Titanicin kapteenia. Siksi Pentikäisen pitäisi olla ainoastaan tyytyväinen.
Pentikäinen tietenkin tosiasiassa vastaa Helsingin Sanomien tuhosta. Hänen aikanaan lehdestä tehtiin sekava tabloidi, joka karkotti kaikki mainostajat. Jopa Janne Virkkunen otti asiaan kantaa huomauttamalla, että nykyisin Helsingin Sanomat enimmäkseen sisältää toimittajien henkilökohtaisia vuodatuksia, joka ovat usein moraalisesti vähintään epäilyttäviä. Ei ihme, että lehti on enemmän kuin konkurssikypsä. Se on jo taloudellisessa, moraalisessa ja journalistisessa konkurssissa.
Yksi mielenkiintoinen kuriositeetti Pentikäiseen kuitenkin liittyy. Hänen sukulaismiehensä Vilho Pentikäinen on Suomen historian kuuluisin vakooja, joka luovutti 1930-luvulla käytännöllisesti katsoen kaikki Suomen ja Viron sotilastiedot Neuvostoliitolle. Ennen kiinnijäämistään Vilho Pentikäinen ehti paeta Neuvostoliittoon. Sen jälkeen Vilho Pentikäisen myöhemmistä vaiheista ei tiedetä mitään. Mikael Pentikäinen lukuisine sukulaisineen on kuitenkin varmasti hyvin kiinnostunut Venäjällä vaikuttavista sukulaisistaan, Vilho Pentikäisen jälkeläisistä.
Kaius Niemeen tutustuin jo opiskeluaikoina Helsingin yliopistossa, missä Kaiuksen pääaineena oli poliittinen historia. Jo silloin Kaius herätti huomiota ryhmän pellenä. Hän oli pienikasvuinen ja huomionkipeä. Pidin häntä ennen kaikkea typeränä, mutta kuitenkin yritteliäänä. Muistan että Kaiuksen sössötystä oli toisinaan myös hyvin rasittava kuunnella. En ollutkaan hänen kanssaan sittemmin ollenkaan tekemisissä.
Kaiuksesta tuli rivitoimittaja. Huomasin kuitenkin hänen kuuliaisuutensa Yhdysvalloille ja Natolle. Jossakin vaiheessa havaitsin, että CIA:n ja Naton linjauksen johonkin asiaan voi helpoimmin tarkistaa Kaius Niemen jutuista.
Ymmärsin että nöyryydellä Naton suuntaan Kaius rakensi itselleen merkittävää uraa Helsingin Sanomissa. Hänestä tuli ensin jonkin sortin esimies ja sitten peräti päätoimittaja, vaikka hän ei juurikaan osaa kirjoittaa. Kaiuksesta tuli eräänlainen ruskeakielisyyden mallioppilas.
Vähän aikaa sitten pienikasvuinen ja kumarainen, silmälasipäinen päätoimittaja istui Yleisradion haastattelussa ja jankutti sanaa "laatujournalismi". Tuon haastattelun aiheena oli Helsingin Sanomien alasajo ja Kaius Niemen rooli Titanicin kapteenina. Sanan "laatujournalismi" jankuttaminen tietysti osoitti, että viimeisetkin journalismin rippeet oli menetetty.
Kaius Niemen sohvaan käpertynyttä, pientä ja kumaraista, jotenkin ahdistuneen oloista hahmoa katsellessa tuli jostakin syystä mieleen Stephen Hawking. Ihmettelin itsekin tätä assosiaatiota, kunnes ymmärsin sen liittyvän Kaius Niemen journalistiseen rooliin. Kaius Niemestä, samaten kuin Sanoma osakeyhtiöstä, oli tullut journalistinen epämuodostuma.
Journalistisena mitättömyytenä Kaius Niemi on tietenkin erinomainen valinta Titanicin kapteeniksi. Nyt hänen tehtävänään on antaa potkuja vanhoille ja kokeneille toimittajille. Heidät kuulemma kutsutaan huoneeseen, jossa tämä pienikasvuinen mitättömyys lukee heille ääneen jonkinlaisen paperin.
Vaikka Göbbels on kulunut vertauskuva, Kaius Niemeä ei tietekään voi olla vertaamatta tähän toiseen pienikasvuiseen, joka luuli itsestään paljon. Miltä tuntuu saada Göbbelsiltä potkut? Sanomatalossa se tiedetään.
On muuten aika kummallista, miksi kokeneiden alaisten irtisanominen on annettu päätoimittajan tehtäväksi. Eikö se kuuluisi toimitusjohtajalle tai henkilöstöpäällikölle. Mutta kun katsoo Kaius Niemeä, ymmärtää, että hän on riittävän mitätön Titanicin kapteeniksi. Hän sopii siihen suorastaan täydellisesti!
Vastenmielisyyteni Helsingin Sanomia kohtaan ei tietenkään ole mikään salaisuus. Jo vuonna 2006 julkaisemassani kirjassa "Saatana saapuu Helsinkiin" arvioin, että 60 % Suomessa vallitsevasta pahuudesta poistuisi, mikäli Helsingin Sanomat lakkaisi olemasta. Sanomatalon sisältä saamani palautteen perusteella siellä ollaan samaa mieltä.
Minulla on ollut tilaisuus vuosien varrella olla tekemisissä Helsingin Sanomien päätoimittajien kanssa. Hesarin päätoimittajathan ovat eräänlaisia vaikuttajahenkilöitä, ainakin omasta mielestään. Siksi onkin kiinnostava katsoa, minkälaisia he ovat ihmisinä.
Janne Virkkunen toimi Hesarin päätoimittajana pisimpään. Vuosien varrella olin hänen kanssaan useammankin kerran tekemisissä. Havainnoin myös Virkkusen käytöstä ja toimintaa muutekin. Vasta tuoreissa muistelmissaan Virkkunen tunnusti olennaisen: kaikki päätösvalta lehden sisällöstä oli luovutettu toimituksen ulkopuolelle.
Oma käsitykseni Virkkusesta muodostui seuraavaksi: Virkkunen oli toimittajana keskinkertainen ja ihmisenä kouluttamaton, mutta hän sopi erinomaisesti Erkon lakeijaksi, mistä hän itsekin kertoo. Hänen roolinaan oli ulkoistaa tärkein toimituksellinen päätösvalta toimituksen ulkopuolelle. Virkkusen aikana Hesarilla oli kolme tärkeää missiota: Suomen liittäminen Euroopan yhteisöön, sittemmin EU:hun, Suomen liittäminen Yhdysvaltoihin ja Natoon, sekä hysteerinen Venäjä-vastainen propaganda ja kiihotus.
Virkkusella ei itsellään ole mitään koulutusta: hän on vain ylioppilas. Pelkkänä ylioppilaana olemisessa ei sinällään ole mitään pahaa, mutta kun ihminen käyttäytyy kuin Suomen keisari, voisi ajatella, että korkeakoulututkinnon voi suorittaa vanhemmallakin iällä, etenkin kun esiintyy kaikkien alojen asiantuntijana.
Vuosien varrella Virkkunen omaksui tuon niin tutun yrmeän pönötyksen. Hän tyytyi Erkon lakeijan epäjournalistiseen rooliinsa silminnähden katkerana, mistä pönötyskin kertoo. Se on siis eräänlainen naamio. Eläkkeelle Virkkunen pääsi hyvin tyytyväisenä, ilmeisesti myös hyvin palkittuna palveluksistaan toimituksen ulkopuolisille tahoille journalistisen riippumattomuuden myymisestä.
Koulutuksen puutettaan Virkkunen kompensoi muistuttamalla silloin tällöin olevansa itsensä Jean Sibeliuksen sukulainen. Onhan nimi Janne kuulemma itsensä suuren säveltäjän mukaan keksitty. Ilmeisesti Virkkunen mietti asiaa usein, koska omaksui itselleen jokseenkin sibeliusmaisen yrmeän pönötyksen, kuitenkin ilman sikaria.
Janne Virkkunen voi tietysti olla katkera sitä, että Suomesta ei tullut Naton jäsentä hänen aikanaan, vaikka Helsingin Sanomat sijoitti Nato-kampanjaansa paljon, muun muassa journalistisen uskottavuutensa.
Yksi tärkeä Virkkusen ideologeista, Max Jakobson, kuitenkin onnistui tehtävässään. Hesari ja Virkkunen olivat väärässä väittäessään, että Jakobsonin tavoitteena oli Suomen vieminen Natoon. Se ei pidä paikkaansa. Tosiasiassa Jakobsonin tavoitteena oli saada suomalaiset poliitikot ja journalistit ajatelemaan kuten CIA. Siinä Jakoson ja Virkkunen myös onnistuivat.
Ei Virkkunen varmaankaan ihan vaille palkkiota hyvistä palveluksistaan jäänyt. Mutta petturin osa on synkkä, ottaen huomioon, että myös journalisteilla on ammattikunnia.
Virkkusen ja minun vuorovaikutuksesta jäi mieleen hauska pieni yksityiskohta. Toisinaan Virkkunen leikki historoitsijaa. Erityisesti hän muistutti niin sanotusta ajopuuteoriasta. Virkkunen ei kuitenkaan kouluttamattomana henkilönä osannut ajatella asiaa itse. Jokainen joka vähänkin tuntee Suomen poliittista historiaa, tietää ajopuuteorian isäksi historioitsija Arvi Korhosen. Virkkusen nimellä Helsingin Sanomissa julkaistussa kirjoituksessa kuitenkin luki, että ajopuuteorian kehitti Arvo Korhonen.
Huomautin Virkkuselle, että Arvo Korhonen -nimistä historioitsijaa ei ole olemassa. Virkkunen vastasi salamannopeasti toteamalla, että hän ilman muuta tietää Arvi Korhosen ajopuuteorian isäksi.
Kun Virkkunen sitten muutama vuosi myöhemmin eräässä merkittävässä tilaisuudessa luennoi ajopuuteoriasta, hän muisti Korhosen etunimen oikein. Huomasin kuitenkin, että tilaisuuden aikana hän vilkuili erittäin hermostuneena minun suuntaani.
Toinen hauska tapaus liittyi Helsingin Sanomien numeroon, jonka ulkomaansivuilla kerrottiin Venäjän median oleva Kremlin kontrollissa ja samaan aikaan taloussivuilla julistettiin, että nyt on erinomainen tilaisuus investoida Venäjän mediaan. Ihmettelinkin Virkkuselle, miksi Sanoma haluaa investoida mediaan, joka on Kremlin valvonnassa. Sain vastaukseksi vain hämmentävää söperrystä.
Virkkusen jälkeen päätoimittajaksi valittiin omituinen tyyppi, lestadiolainen liikkeenjohtaja Mikael Pentikäinen. Myös Pentikäisen kanssa olin useammankin kerran tekemisissä, ja hän osoittautui omaavansa jonkin verran journalistista ammattiaitoa. Sitä ei kuitenkaan Helsingin Sanomien johdossa tarvita, joten Pentikäinen sai hyvin pian potkut.
Pentikäisen ongelmaksi osoittautui, että hän ymmärsi Helsingin Sanomien tehtävän väärin. Pentikäinen oli kiinnostunut maailman ja Suomen tapahtumista ja halusi kertoa niistä lehdessään. Pentikäinen on myös perheläheinen ihminen, tiedetäänhän hänet monilapsisen perheen isänä. Tällaisen inhimilliset arvot ja kiinnostuksen kohteet taitavat olla Helsingin Sanomien johtoportaalle vähän liikaa.
Pentikäinen sai hyvin nöyryyttävät potkut, hänet leimattiin myös epäluotettavaksi. Terapiatarkoituksessa Pentikänen kirjoitti itsestään teoksen "Luottamus", jossa ei ole mitään mielenkiintoista. Se osoittaa, ettei Pentikäinenkään osaa juuri kirjoittaa.
Pentikäinen kuitenkin pelastui uppoavasta laivasta viime tingassa. Sanoma osakeyhtiön konkurssikypsyys paljastui vasta Pentikäisen jälkeen, eikä siis mennyt kokonaan hänen kontolleen. Hän sai säilyttää itsellään jonkilaisen journalistin maineen, eikä hänestä tehty Titanicin kapteenia. Siksi Pentikäisen pitäisi olla ainoastaan tyytyväinen.
Pentikäinen tietenkin tosiasiassa vastaa Helsingin Sanomien tuhosta. Hänen aikanaan lehdestä tehtiin sekava tabloidi, joka karkotti kaikki mainostajat. Jopa Janne Virkkunen otti asiaan kantaa huomauttamalla, että nykyisin Helsingin Sanomat enimmäkseen sisältää toimittajien henkilökohtaisia vuodatuksia, joka ovat usein moraalisesti vähintään epäilyttäviä. Ei ihme, että lehti on enemmän kuin konkurssikypsä. Se on jo taloudellisessa, moraalisessa ja journalistisessa konkurssissa.
Yksi mielenkiintoinen kuriositeetti Pentikäiseen kuitenkin liittyy. Hänen sukulaismiehensä Vilho Pentikäinen on Suomen historian kuuluisin vakooja, joka luovutti 1930-luvulla käytännöllisesti katsoen kaikki Suomen ja Viron sotilastiedot Neuvostoliitolle. Ennen kiinnijäämistään Vilho Pentikäinen ehti paeta Neuvostoliittoon. Sen jälkeen Vilho Pentikäisen myöhemmistä vaiheista ei tiedetä mitään. Mikael Pentikäinen lukuisine sukulaisineen on kuitenkin varmasti hyvin kiinnostunut Venäjällä vaikuttavista sukulaisistaan, Vilho Pentikäisen jälkeläisistä.
Kaius Niemeen tutustuin jo opiskeluaikoina Helsingin yliopistossa, missä Kaiuksen pääaineena oli poliittinen historia. Jo silloin Kaius herätti huomiota ryhmän pellenä. Hän oli pienikasvuinen ja huomionkipeä. Pidin häntä ennen kaikkea typeränä, mutta kuitenkin yritteliäänä. Muistan että Kaiuksen sössötystä oli toisinaan myös hyvin rasittava kuunnella. En ollutkaan hänen kanssaan sittemmin ollenkaan tekemisissä.
Kaiuksesta tuli rivitoimittaja. Huomasin kuitenkin hänen kuuliaisuutensa Yhdysvalloille ja Natolle. Jossakin vaiheessa havaitsin, että CIA:n ja Naton linjauksen johonkin asiaan voi helpoimmin tarkistaa Kaius Niemen jutuista.
Ymmärsin että nöyryydellä Naton suuntaan Kaius rakensi itselleen merkittävää uraa Helsingin Sanomissa. Hänestä tuli ensin jonkin sortin esimies ja sitten peräti päätoimittaja, vaikka hän ei juurikaan osaa kirjoittaa. Kaiuksesta tuli eräänlainen ruskeakielisyyden mallioppilas.
Vähän aikaa sitten pienikasvuinen ja kumarainen, silmälasipäinen päätoimittaja istui Yleisradion haastattelussa ja jankutti sanaa "laatujournalismi". Tuon haastattelun aiheena oli Helsingin Sanomien alasajo ja Kaius Niemen rooli Titanicin kapteenina. Sanan "laatujournalismi" jankuttaminen tietysti osoitti, että viimeisetkin journalismin rippeet oli menetetty.
Kaius Niemen sohvaan käpertynyttä, pientä ja kumaraista, jotenkin ahdistuneen oloista hahmoa katsellessa tuli jostakin syystä mieleen Stephen Hawking. Ihmettelin itsekin tätä assosiaatiota, kunnes ymmärsin sen liittyvän Kaius Niemen journalistiseen rooliin. Kaius Niemestä, samaten kuin Sanoma osakeyhtiöstä, oli tullut journalistinen epämuodostuma.
Journalistisena mitättömyytenä Kaius Niemi on tietenkin erinomainen valinta Titanicin kapteeniksi. Nyt hänen tehtävänään on antaa potkuja vanhoille ja kokeneille toimittajille. Heidät kuulemma kutsutaan huoneeseen, jossa tämä pienikasvuinen mitättömyys lukee heille ääneen jonkinlaisen paperin.
Vaikka Göbbels on kulunut vertauskuva, Kaius Niemeä ei tietekään voi olla vertaamatta tähän toiseen pienikasvuiseen, joka luuli itsestään paljon. Miltä tuntuu saada Göbbelsiltä potkut? Sanomatalossa se tiedetään.
On muuten aika kummallista, miksi kokeneiden alaisten irtisanominen on annettu päätoimittajan tehtäväksi. Eikö se kuuluisi toimitusjohtajalle tai henkilöstöpäällikölle. Mutta kun katsoo Kaius Niemeä, ymmärtää, että hän on riittävän mitätön Titanicin kapteeniksi. Hän sopii siihen suorastaan täydellisesti!
Subscribe to:
Posts (Atom)