Olen jo pitempään halunnut kirjoittaa niinkin merkittävistä henkilöistä kuin Helsingin Sanomien päätoimittajista.
Vastenmielisyyteni Helsingin Sanomia kohtaan ei tietenkään ole mikään salaisuus. Jo vuonna 2006 julkaisemassani kirjassa "Saatana saapuu Helsinkiin" arvioin, että 60 % Suomessa vallitsevasta pahuudesta poistuisi, mikäli Helsingin Sanomat lakkaisi olemasta. Sanomatalon sisältä saamani palautteen perusteella siellä ollaan samaa mieltä.
Minulla on ollut tilaisuus vuosien varrella olla tekemisissä Helsingin Sanomien päätoimittajien kanssa. Hesarin päätoimittajathan ovat eräänlaisia vaikuttajahenkilöitä, ainakin omasta mielestään. Siksi onkin kiinnostava katsoa, minkälaisia he ovat ihmisinä.
Janne Virkkunen toimi Hesarin päätoimittajana pisimpään. Vuosien varrella olin hänen kanssaan useammankin kerran tekemisissä. Havainnoin myös Virkkusen käytöstä ja toimintaa muutekin. Vasta tuoreissa muistelmissaan Virkkunen tunnusti olennaisen: kaikki päätösvalta lehden sisällöstä oli luovutettu toimituksen ulkopuolelle.
Oma käsitykseni Virkkusesta muodostui seuraavaksi: Virkkunen oli toimittajana keskinkertainen ja ihmisenä kouluttamaton, mutta hän sopi erinomaisesti Erkon lakeijaksi, mistä hän itsekin kertoo. Hänen roolinaan oli ulkoistaa tärkein toimituksellinen päätösvalta toimituksen ulkopuolelle. Virkkusen aikana Hesarilla oli kolme tärkeää missiota: Suomen liittäminen Euroopan yhteisöön, sittemmin EU:hun, Suomen liittäminen Yhdysvaltoihin ja Natoon, sekä hysteerinen Venäjä-vastainen propaganda ja kiihotus.
Virkkusella ei itsellään ole mitään koulutusta: hän on vain ylioppilas. Pelkkänä ylioppilaana olemisessa ei sinällään ole mitään pahaa, mutta kun ihminen käyttäytyy kuin Suomen keisari, voisi ajatella, että korkeakoulututkinnon voi suorittaa vanhemmallakin iällä, etenkin kun esiintyy kaikkien alojen asiantuntijana.
Vuosien varrella Virkkunen omaksui tuon niin tutun yrmeän pönötyksen. Hän tyytyi Erkon lakeijan epäjournalistiseen rooliinsa silminnähden katkerana, mistä pönötyskin kertoo. Se on siis eräänlainen naamio. Eläkkeelle Virkkunen pääsi hyvin tyytyväisenä, ilmeisesti myös hyvin palkittuna palveluksistaan toimituksen ulkopuolisille tahoille journalistisen riippumattomuuden myymisestä.
Koulutuksen puutettaan Virkkunen kompensoi muistuttamalla silloin tällöin olevansa itsensä Jean Sibeliuksen sukulainen. Onhan nimi Janne kuulemma itsensä suuren säveltäjän mukaan keksitty. Ilmeisesti Virkkunen mietti asiaa usein, koska omaksui itselleen jokseenkin sibeliusmaisen yrmeän pönötyksen, kuitenkin ilman sikaria.
Janne Virkkunen voi tietysti olla katkera sitä, että Suomesta ei tullut Naton jäsentä hänen aikanaan, vaikka Helsingin Sanomat sijoitti Nato-kampanjaansa paljon, muun muassa journalistisen uskottavuutensa.
Yksi tärkeä Virkkusen ideologeista, Max Jakobson, kuitenkin onnistui tehtävässään. Hesari ja Virkkunen olivat väärässä väittäessään, että Jakobsonin tavoitteena oli Suomen vieminen Natoon. Se ei pidä paikkaansa. Tosiasiassa Jakobsonin tavoitteena oli saada suomalaiset poliitikot ja journalistit ajatelemaan kuten CIA. Siinä Jakoson ja Virkkunen myös onnistuivat.
Ei Virkkunen varmaankaan ihan vaille palkkiota hyvistä palveluksistaan jäänyt. Mutta petturin osa on synkkä, ottaen huomioon, että myös journalisteilla on ammattikunnia.
Virkkusen ja minun vuorovaikutuksesta jäi mieleen hauska pieni yksityiskohta. Toisinaan Virkkunen leikki historoitsijaa. Erityisesti hän muistutti niin sanotusta ajopuuteoriasta. Virkkunen ei kuitenkaan kouluttamattomana henkilönä osannut ajatella asiaa itse. Jokainen joka vähänkin tuntee Suomen poliittista historiaa, tietää ajopuuteorian isäksi historioitsija Arvi Korhosen. Virkkusen nimellä Helsingin Sanomissa julkaistussa kirjoituksessa kuitenkin luki, että ajopuuteorian kehitti Arvo Korhonen.
Huomautin Virkkuselle, että Arvo Korhonen -nimistä historioitsijaa ei ole olemassa. Virkkunen vastasi salamannopeasti toteamalla, että hän ilman muuta tietää Arvi Korhosen ajopuuteorian isäksi.
Kun Virkkunen sitten muutama vuosi myöhemmin eräässä merkittävässä tilaisuudessa luennoi ajopuuteoriasta, hän muisti Korhosen etunimen oikein. Huomasin kuitenkin, että tilaisuuden aikana hän vilkuili erittäin hermostuneena minun suuntaani.
Toinen hauska tapaus liittyi Helsingin Sanomien numeroon, jonka ulkomaansivuilla kerrottiin Venäjän median oleva Kremlin kontrollissa ja samaan aikaan taloussivuilla julistettiin, että nyt on erinomainen tilaisuus investoida Venäjän mediaan. Ihmettelinkin Virkkuselle, miksi Sanoma haluaa investoida mediaan, joka on Kremlin valvonnassa. Sain vastaukseksi vain hämmentävää söperrystä.
Virkkusen jälkeen päätoimittajaksi valittiin omituinen tyyppi, lestadiolainen liikkeenjohtaja Mikael Pentikäinen. Myös Pentikäisen kanssa olin useammankin kerran tekemisissä, ja hän osoittautui omaavansa jonkin verran journalistista ammattiaitoa. Sitä ei kuitenkaan Helsingin Sanomien johdossa tarvita, joten Pentikäinen sai hyvin pian potkut.
Pentikäisen ongelmaksi osoittautui, että hän ymmärsi Helsingin Sanomien tehtävän väärin. Pentikäinen oli kiinnostunut maailman ja Suomen tapahtumista ja halusi kertoa niistä lehdessään. Pentikäinen on myös perheläheinen ihminen, tiedetäänhän hänet monilapsisen perheen isänä. Tällaisen inhimilliset arvot ja kiinnostuksen kohteet taitavat olla Helsingin Sanomien johtoportaalle vähän liikaa.
Pentikäinen sai hyvin nöyryyttävät potkut, hänet leimattiin myös epäluotettavaksi. Terapiatarkoituksessa Pentikänen kirjoitti itsestään teoksen "Luottamus", jossa ei ole mitään mielenkiintoista. Se osoittaa, ettei Pentikäinenkään osaa juuri kirjoittaa.
Pentikäinen kuitenkin pelastui uppoavasta laivasta viime tingassa. Sanoma osakeyhtiön konkurssikypsyys paljastui vasta Pentikäisen jälkeen, eikä siis mennyt kokonaan hänen kontolleen. Hän sai säilyttää itsellään jonkilaisen journalistin maineen, eikä hänestä tehty Titanicin kapteenia. Siksi Pentikäisen pitäisi olla ainoastaan tyytyväinen.
Pentikäinen tietenkin tosiasiassa vastaa Helsingin Sanomien tuhosta. Hänen aikanaan lehdestä tehtiin sekava tabloidi, joka karkotti kaikki mainostajat. Jopa Janne Virkkunen otti asiaan kantaa huomauttamalla, että nykyisin Helsingin Sanomat enimmäkseen sisältää toimittajien henkilökohtaisia vuodatuksia, joka ovat usein moraalisesti vähintään epäilyttäviä. Ei ihme, että lehti on enemmän kuin konkurssikypsä. Se on jo taloudellisessa, moraalisessa ja journalistisessa konkurssissa.
Yksi mielenkiintoinen kuriositeetti Pentikäiseen kuitenkin liittyy. Hänen sukulaismiehensä Vilho Pentikäinen on Suomen historian kuuluisin vakooja, joka luovutti 1930-luvulla käytännöllisesti katsoen kaikki Suomen ja Viron sotilastiedot Neuvostoliitolle. Ennen kiinnijäämistään Vilho Pentikäinen ehti paeta Neuvostoliittoon. Sen jälkeen Vilho Pentikäisen myöhemmistä vaiheista ei tiedetä mitään. Mikael Pentikäinen lukuisine sukulaisineen on kuitenkin varmasti hyvin kiinnostunut Venäjällä vaikuttavista sukulaisistaan, Vilho Pentikäisen jälkeläisistä.
Kaius Niemeen tutustuin jo opiskeluaikoina Helsingin yliopistossa, missä Kaiuksen pääaineena oli poliittinen historia. Jo silloin Kaius herätti huomiota ryhmän pellenä. Hän oli pienikasvuinen ja huomionkipeä. Pidin häntä ennen kaikkea typeränä, mutta kuitenkin yritteliäänä. Muistan että Kaiuksen sössötystä oli toisinaan myös hyvin rasittava kuunnella. En ollutkaan hänen kanssaan sittemmin ollenkaan tekemisissä.
Kaiuksesta tuli rivitoimittaja. Huomasin kuitenkin hänen kuuliaisuutensa Yhdysvalloille ja Natolle. Jossakin vaiheessa havaitsin, että CIA:n ja Naton linjauksen johonkin asiaan voi helpoimmin tarkistaa Kaius Niemen jutuista.
Ymmärsin että nöyryydellä Naton suuntaan Kaius rakensi itselleen merkittävää uraa Helsingin Sanomissa. Hänestä tuli ensin jonkin sortin esimies ja sitten peräti päätoimittaja, vaikka hän ei juurikaan osaa kirjoittaa. Kaiuksesta tuli eräänlainen ruskeakielisyyden mallioppilas.
Vähän aikaa sitten pienikasvuinen ja kumarainen, silmälasipäinen päätoimittaja istui Yleisradion haastattelussa ja jankutti sanaa "laatujournalismi". Tuon haastattelun aiheena oli Helsingin Sanomien alasajo ja Kaius Niemen rooli Titanicin kapteenina. Sanan "laatujournalismi" jankuttaminen tietysti osoitti, että viimeisetkin journalismin rippeet oli menetetty.
Kaius Niemen sohvaan käpertynyttä, pientä ja kumaraista, jotenkin ahdistuneen oloista hahmoa katsellessa tuli jostakin syystä mieleen Stephen Hawking. Ihmettelin itsekin tätä assosiaatiota, kunnes ymmärsin sen liittyvän Kaius Niemen journalistiseen rooliin. Kaius Niemestä, samaten kuin Sanoma osakeyhtiöstä, oli tullut journalistinen epämuodostuma.
Journalistisena mitättömyytenä Kaius Niemi on tietenkin erinomainen valinta Titanicin kapteeniksi. Nyt hänen tehtävänään on antaa potkuja vanhoille ja kokeneille toimittajille. Heidät kuulemma kutsutaan huoneeseen, jossa tämä pienikasvuinen mitättömyys lukee heille ääneen jonkinlaisen paperin.
Vaikka Göbbels on kulunut vertauskuva, Kaius Niemeä ei tietekään voi olla vertaamatta tähän toiseen pienikasvuiseen, joka luuli itsestään paljon. Miltä tuntuu saada Göbbelsiltä potkut? Sanomatalossa se tiedetään.
On muuten aika kummallista, miksi kokeneiden alaisten irtisanominen on annettu päätoimittajan tehtäväksi. Eikö se kuuluisi toimitusjohtajalle tai henkilöstöpäällikölle. Mutta kun katsoo Kaius Niemeä, ymmärtää, että hän on riittävän mitätön Titanicin kapteeniksi. Hän sopii siihen suorastaan täydellisesti!
