Alexander Dugin
Suomen idea -- Mietteitä suomalaisesta identiteetistä ja rajaseudun geopolitiikasta
Suomi on etnokulttuurinen ja sivilisaatiollinen vyöhyke, joka kuuluu samanaikaisesti Skandinavian ja Baltian alueeseen. Tästä juontaa juurensa Suomen alueen geopoliittinen kaksijakoisuus. Suomi on rajaseutu kahden geopoliittisen tilan välissä: normannilaisen Skandinavian ja erityisen Baltian kulttuuritilan, jonka rakenteeseen historian eri aikoina vaikuttivat balttiheimot, saksalaiset ja myöhemmin euraasialainen Venäjä. Etnisestä näkökulmasta Suomi on osa valtavaa suomalais-ugrilaista maailmaa, joka ulottuu Virosta ja Unkarista syvälle Euraasian mantereen sisämaille: suomalais-ugrilaisten enemmistö asuu Venäjän alueella ja integroitui vuosisatoja sitten juuri venäläiseen kulttuuripiiriin, muodostuen isovenäläisen etnogeneesin tärkeimmäksi komponentiksi.
Suomalaiset, samoin kuin heidän heimolaisensa eestit ja karjalaiset, elivät verrattain sopuisasti germaanien ja venäläisten kanssa, säilyttäen kiinteänä oman erityisen suomalaisen identiteettinsä, joka kytkeytyy vahvasti henkisen perinnön ainutlaatuisuuteen, kulttuurimaiseman erityislaatuun ja käytännön elinkeinoon. Suomalaiset kuuluvat Euroopan erityisalueeseen, jossa kulkee Euroopan ja Euraasian raja. Mutta kulttuuriraja eroaa valtionrajasta laadullisesti: se ei ole tarkka linja, vaan vyöhyke, jossa identiteetti ei vaihdu jyrkästi, vaan vähitellen, liukenevasti, jopa huomaamatta. Juuri tämä onkin rajaseudun ominaispiirre: raja ei ole tarkka linja vaan vyöhyke. Kun bulgaarit ja romanialaiset ovat tällaisen rajavyöhykkeen ydin etelässä. niin unkarilaiset, puolalaiset ja baltit ovat sitä keskustassa, ja pohjoisessa – suomalaiset. Vaikka nämä kansat ja kulttuurit ovat täysin erilaisia, ne kaikki ovat silti rajaseutulaisia. Niissä on jotakin Euraasiasta (kuten bulgaarien ja puolalaisten slaavilaisuus, romanialaisten ortodoksisuus, unkarilaisilla ja suomalaisilla – euraasialaiset alkujuuret ja heimolaisuus Venäjän suomalais-ugrilaisiin kansoihin). Mutta on myös jotakin Euroopasta – intensiiviset yhteydet länsieurooppalaisiin kansoihin, pitkät ajanjaksot länsieurooppalaisten valtioiden yhteydessä, unkarilaisten, slovakkien ja puolalaisten katolilaisuus – suomalaisten ja tsekkien protestanttisuus. Tämä kaikki määrittelee eurooppalais-euraasialaisen rajavyöykkeen kansojen kaikkea historiaa, myös suomalaisten historiaa.
Suomalaisen kansan syvälle juurtunut muinainen henkinen perinne polveutuu Euraasian vanhimmilta ajoilta. Suomalaiseen kansanperinteeseen kuuluu arkaaisia motiiveja, jotka ovat yhteisiä paitsi muinaisten slaavien, myös Euraasian sitäkin vanhempien etnosten – turkkilaisten, mongolien ja iranilaisten vaeltajaheimojen (skyytit, sarmaatit yms.) kanssa. Suomalainen, turkkilainen, iranilainen, mongolilainen ja slaavilainen kulttuuri muodostavat yhdessä euraasialais-turaanilaisen henkisen avaruuden paradigman, joka vaikuttaa kaikkien näiden kansojen identiteetin laatuun, ja on osittain säilyttänyt vaikutuksensa nykyäänkin.
Kaikki nämä kulttuurit ovat turaanilaista laatua monista etnisitä, kielellisistä ja kastillisista eroista huolimatta. Suomalais-ugrilaiset olivat yleensä metsästäjiä ja keräilijöitä, slaavilaiset maanviljelijöitä, turkkilaiset, mongolit ja iranilaiset vaeltajat karjanhoitajia ja sotilaita. Näiden kerrosten vastakkainolo muovasi turaanilaisyhteisöjen moninaisuutta: eliitti oli sotilaallista (turkkilais-mongolialaista ja skyyttiläis-sarmaattilaista idässä ja germaanista lännessä), keskikerroksena olivat maanviljelijät, ja syrjäseuduilla – soilla, metsissä ja tunturissa – asui metsästäjiä ja keräilijöitä. Nykyisen Suomen alue on ollut osa muinaisajan suomalais-ugrilaisten metsästäjien, kalastajien ja keräilijöiden järvi-, erämaa- ja metsästysmaailmaa.
Useimmilla suomalais-ugrilaisilla kansoilla, samoin kuin maanviljelijäkansoilla (myös venäläisillä) ei ollut omia valtioitaan, koska valtion luomisessa keskeinen sotilaseliitti useimmiten koostui muista etnisistä ryhmistä. Ainoana poikkeuksena olivat Attilan suomalaisugrilaiset soturit, joiden jälkeläisiä nykyiset unkarilaiset ovat: tämä on esimerkki sotaakäyvien turaanilaisten karjanhoitajavaeltajien suomalaisugrilaistumisesta (ehkä ei vain kielellisesti). Suomalaisethan taasen ovat tyypillisiä suomalaisugrilaisen väestön edustajia – metsästykseen ja keräilyyn keskittyvää rauhantahtoista kansaa.
Suomalaiset joutuivat germaanisen Ruotsin vaikutuspiiriin 1100-luvulla, mutta säilyttivät laajan autonomian. Ruotsalaiset omaksuivat uskonpuhdistuksessa protestantismin ja levittivät sitä suomalaisille. Tämä merkitsi suomalaisten integroitumista länsieurooppalaiseen kulttuuripiiriin, ja ilmeni myös jonkin verran suomalaisten skandinaavistumisena ja saksalaistumisena. Suomalaisista tuli 1500-luvun lopulla herttuakunta Ruotsin yhteydessä ja pysyi sellaisina aina 1800-luvun alkuun. Tässä on tärkeätä tehdä ero Unkarin ja Suomen välille: näillä kahdella etnisesti läheisillä suomalais-ugrilaisen ryhmän kansoilla oli periaatteellisesti erilainen etnososiologinen status – unkarilaiset olivat alun perin poliittiseen järjestykseen (valtio) pyrkivä sotilasyhteisö, suomalaiset taas metsästäjiä ja keräilijöitä, jotka olivat taipuvaisia rauhantahtoiseen työntekoon ja sopeutumiseen niihin poliittisiin muotteihin, jotka aktiivisemmat ja sotaisammat naapurit, etenkin ruotsalaiset, heille asettivat. Silti suomalaiset säilyttivät sisukkaasti omalaatuisuutensa – kielen, kulttuurin, elinkeinonsa, myyttinsä, ja puolustivat kaikessa identiteettiään.
1800-luvulla venäläis-ruotsalaisten sotien kuluessa Suomen alue siirtyi Venäjän keisarikunnan yhteyteen. Suomalaiset pääsivät toisenlaiseen kulttuuripiiriin – ortodoksiseen, euraasialaiseen, turaanilaiseen. Venäjän keisarikunta ei venäläistänyt suomalaisia 1800-luvun aikana, vaan tarjosi heille mahdollisuuden elää omien tapojensa mukaisesti. Suomalainen älymystö sai tutustua senaikaisiin virtauksiin avoimessa ja Suomelle alueellisesti läheisessä Pietarissa. Suomen kieli kehittyi 1900-luvulla Venäjän tuella, samalla suomalaista mytologiaa ja kansanperinnettä alettiin kerätä ja tutkia määrätietoisesti. Venäjä valmensi suomalaiset oman valtiollisuutensa luomiseen, mikä tapahtui vuonna 1917 bolshevikkien aikana, kun Venäjän keisarikunta hajosi.
Itsenäisyyden hankkimisen jälkeen Suomessa pääsi valloilleen valkosuomalaisista lähtenyt saksalaismielinen suuntaus. Saksa näki Suomessa Venäjä-vastaisen sillanpääaseman. Mutta merkittävä osa suomalaisista tuki myös punasuomalaisia, jotka kannattivat liittoa bolshevistisen Venäjän kanssa. Tässä onkin kiinnostava detalji: valkosuomalaiset tulkitsivat suomalaista identiteettiä länsieurooppalaisittain, suuntautuen Skandinaviaan ja Saksaan. Punasuomalaiset olivat lähempänä euraasialaisuutta, joka oli tosin saanut erityisen ideologisen muodon. Raja ei kulkenut yksistään ihmisten mielissä ja ideologisissa mieltymyksissä, vaan myös maastossa: nykyisen Suomen alueella vallitsi mieltymys eurooppalaisuuteen, Karjalassa taas euraasialainen suuntaus, vaikka kansa oli käytännössä samaa etnosta.
Suomi hyökkäsi Hitlerin puolella Suuren Isänmaallisen sodan aikana, mutta valitsi merkillisen aseman sodan jälkeen. Suomi ei ottanut ratkaisevaa askelta Neuvostoliittoa kohtaan, mutta vältti samalla pikaista liittymistä euroatlantistiseen blokkiin. Tämä synnytti uuden poliittisen termin – ”suomettuminen”. Geopoliittisessa mielessä se tarkoitti seuraavaa: ei hyväksytä kapitalistista, atlantistista länttä, eikä hyväksytä bolshevistista, sosialistista itää. Tasapaino, balanssi, rauhallisuus ja pehmeä luopuminen suurista poliittista ambitioista ovat olleet muinaisen erämies- ja keräilijäkansan viisas valinta. Suomalaiset osasivat syvän hienolla tavalla piirtyä luontevasti pohjolan kylmään ja kiehtovaan maisemaan. Eurooppalais-euraasialaisen tasapainon suomalainen kokemus on ollut paitsi esimerkki rajaseudun sopusuhtaisesta maltillisesta järjestämisestä myös mahdollinen mallikuva koko mannerpuoleiselle Euroopalle, joka oli ollut ristiinnaulittu kahden supervallan, USA:n ja Neuvostoliiton väliin.
Itse Euroopassa mietittiin oman ”suomettumispolitiikkansa” mahdollisuutta 1960-luvulla, mietittiin sitä miten suomalaista mallia ”ei itä eikä länsi” voitaisiin soveltaa Vanhaan maailman mitassa. Monet eurooppalaiset uskoivat että ydinaseellinen kaksintaistelu anglosaksisen amerikkakeskeisen ultrakapitalismin ja neuvostokommunismin välillä ei juuri ole heidän oma pelinsä. Rauhanomaisen ja sopusuhtaisesti kehittyvän Urho Kekkosen aikaisen Suomen menestykset antoivat esikuvaa siitä, mitä viisas, rauhanomainen, tasapainoinen suomettumispolitiikka voi tuoda mukanaan. Itse Eurooppa olisi voinut tulla laajaksi rajaseuduksi. Mutta… tapahtui toisin. Neuvostoliitto alkoi hajota nopeasti 1980-luvun lopussa ja romahti 1991.
Itäisen vastapainonsa menettänyt Suomi kallistui pakosta länteen, siis valkosuomalaiseen identiteettiin. Näin alkoi Suomen eurooppalaistamisen ja atlantistiseksi muuttamisen uusi aalto, ja Suomi liittyi Euroopan Unionin jäseneksi 1995. Suhteessa Natoon maa aiempaan tapaan säilytti liittoutumattomuuden pysyen entisellään rauhantahtoisena Suomena, suomalaisena Suomena.
Mitä näemme Suomessa nykyään? Maa on tullut länttä lähemmälle. Tämä merkitsee sitä, että Helsingin poliittinen eliitti pitää kotimaataan euroatlantistisen tilan koillisena jatkeena, jolloin euraasialaista Venäjää pidetään ”vastustajana” ja jopa ”vihollisena”. Siten venäläisvastaiset myytit, keinotekoisesti lietsottu kostonhimo ”venäläisen imperiumiherruuden” ajasta, pyrkimys liittää Karjala Suomen yhteyteen ja suomalais-ugrilaisen nationalismin aktiivinen kannustaminen Venäjän sisällä ovat jo kuluneita lauseita rajavyöhykkeen amerikkalaismielisissä maissa. Näin rajaseutua yritetään muuttaa puskurialueeksi, joka ei liitä Euraasia-Venäjää ja mannerpuoleista Eurooppaa yhteen, vaan on kiistakapulana itä- ja länsinaapureiden välillä. Juuri tällaista politiikkaa on harjoitettu muissa rajaseutumaissa, joiden valtaeliitti ottaa suuntaa Washingtonista, kuten Puolassa, nykyisessä Romaniassa ja Janukovitshin jälkeisessä Ukrainassa. Suomea on yhä useammin kehotettu liittymään Natoon Venäjän aiheuttamaan vaaraan vedoten. Suomalaisen identiteetin läntinen tekijä tahtoo olla yksinoikeutettu.
Suomi on kuitenkin paljon monisärmäisempi maa. Tämän maan kansaa ei voida laskea yksiselitteisesti eurooppalaiseen länteen (olipa se skandinavialainen tai germaaninen) eikä venäläiseen itään kuuluvaksi. Suomalainen viisaus ilmenee tasapainossa. Se on avain suomalaiseen identiteettiin, jota on ylistetty moneen tapaan Kalevala-eepoksen runoissa: kun jokin vedättää oikealle, pitää ottaa askel vasempaan. Tämä on ekologista viisautta kansalta, joka on elänyt kauan maan päällä ja joka tahtoo elää ainakin yhtä kauan vastedes. Se mikä roihuaa hehkuvasti, palaa pian tuhkaksi. Se joka innostuu turhaan jostakin asiasta tai voimasta, taittuu helposti toisesta voimasta. Tahto korostaa suomalaisen identiteetin yhtä ainutta puolta, olipa se läntinen (valkosuomalainen) tai itäinen (euraasialainen, punasuomalainen) puoli on vastoin Suomen perusolemusta. Suomi on juuri erityinen etnokulttuurinen ja sosiaalipoliittinen järjestelmä. Aito Suomi loitsii Väinämöisen tavoin vaikkapa liejun aseeksi ja aseen liejuksi. Kuuma jäähtyy ja kylmä kiehahtaa suomalaisessa taikaluonnossa. Itä muuttuu länneksi, ja länsi muuttuu idäksi täällä. Tämä on kaikista mahdollisista taianomaisimman rajaseudun – suomalaisen rajaseudun – salaisuus.
Tähän paradigmaan kuuluu kysymys tämän päivän suomalaisten identiteetistä: liian suuri määrä länttä vääristää hienovaraisen suomalaisen tasapainon. Aivan kuten myös liian suuri määrä itää. Mutta juuri itää Suomesta nykyisin uupuu, samoin kuin Venäjä-mielisyyttä, joka kuitenkin on täysin syntyperäistä ja rakenteellista suomalaisessa olemassaolon kokonaisuudessa.
Lopuksi on aika sanoa, mitä venäläiset oikein ajattelevat Suomesta. Atlantistinen maailma ja sitä seuraavat eurooppalaiset amerikkalaismieliset eliitit ovat jatkuvasti kuvanneet venäläisiä, varsinkin venäläisiä patriootteja, ja sitäkin enemmän venäläisiä Euraasian aatteenajajia, joita olen minä itsekin, imperialisteiksi, sovinisteiksi, pienten kulttuurien vihollisiksi ja kovan venäläistämisen ajajiksi. Vaikken itse sanoisi sanakaan suomalaisista tai liettualaisista – hyvää tai pahaa sanaa – rajaseutumaiden poliittiset eliitit, jotka kulkevat globalismin, liberalismin ja USA:n politiikan uomassa, leimaavat minut kuitenkin ”suomalaisten, liettualaisten, romanialaisten yms. sortajaksi ja pahimmaksi viholliseksi”. Tämä tarra liimataan niidenkin kansojen kohdalla, joita minä itse olen ihastellut vilpittömästi ja avoimesti. Ihastelen esimerkiksi romanialaisten henkistä, filosofista ja esteettistä perinnettä.
Epäilen että tämä sanomani pääsee kuulevaan korvaan, mutta sanon kuitenkin: Venäjä suhtautuu suomalaisiin varsin rauhallisesti, jopa jokseenkin suomalaisittain. Me emme tahdo ottaa mitään pois Suomelta, joka päinvastoin miellyttää suuresti meitä. Ja Suomi on pärjännyt erittäin hyvin Venäjän valtion ulkopuolella, joten ei ole mitään syytä ”vallata”, ”miehittää” tai ”alistaa” Suomea. Näin ollen Suomi voi periaatteessa suhtautua Venäjään kuten haluaa. Jos Suomi tahtoo suhtautua Venäjään valkosuomalaisittain, suhtautukoon se sitten valkosuomalaisittain: emme ole itsekään enää kommunisteja eikä oma historiamme ole loppuun selvitetty kysymys.
Mutta mikäli suomalaiset päättävät palata harmoniseen liittoutumattomuuteen, mikäli he ottavat kriittisesti etäisyyttä ultra-atlantistisista, venäläisvastaisista länsivoimista ja pitävät huolta yksistään omista eduistaan, omasta kansastaan ja omasta kulttuuristaan, omasta luonnonympäristöstään ja omasta taloudestaan, tulee Venäjä silloin Suomen vahvaksi, vilpittömäksi ja luotettavaksi tosiystäväksi.
Venäjä on palaamassa omalle tielleen. Meidän ei ole helppoa nykyään. Ja tätä arvokkaampi on jokainen meille osoitettu ystävällinen ele. On vaikea edes kuvitella, kuinka suuresti on parantunut venäläisten suhtautuminen unkarilaisiin siitä lähtien, kun Orbán ja Jobbik-puolue olivat tulleet valtaan Unkarissa. Jää suli pois Venäjän poliitikkojen sydämestä heidän tajuttuaan, että Budapestissa suhtaudutaan ystävällisesti meihin. Tällainen suhtautuminen on ollut tosi arvokasta.
Mutta jos suomalaiset tahtovat palauttaa ajat, jolloin olimme yhdessä ja ymmärsimme toisiamme yleensä erittäin hyvin, ja jos suomalaiset kiinnostuvat tosissaan omista euraasialaisista juuristaan, omasta heimolaisuudestaan Venäjän suomalais-ugrilaisiin kansoihin Karjalasta Mordvaan ja Udmurtiaan saakka, silloin löydämme me itsessämme niin paljon yhteistä – henkisesti, sosiaalisesti ja historiallisesti yhteistä ja läheistä – että meidän ystävyytemme tuottaa suurenmoista tulosta niin suomalaisille kuin meille itsellemme.
Moskova ei pelkää kummemmin Suomen länsimielistä, atlantistista suuntautumista – se olisi epämiellyttävä asia, joka kumminkin kestetään. Puolueeton Suomi olisi kerrassaan menestys ja erittäin hyvä kumppani meille. Euraasialainen, syvällisen viisas, ystävällinen Suomi olisi tosi upea avaus uudelle, lujalle, aidolle ystävyydelle, ja tämä ystävyys voi muuttaa asiat parempaan päin. Tämä on tärkeää Moskovalle juuri nykyään.
Meidän on vaikea vastustaa USA:n raivokkaita hyökkäyksiä. USA ei tahdo luopua tuhoutuvasta hegemoniastaan. Kuolintuskissaan se yrittää syyttä meitä kaikesta siitä, mitä tapahtuu nykyään. Juuri nyt on paras hetki Helsingin euraasialaiselle eleelle. Tyydymme myös suomalaiseen puolueettomuuteen. Emmekä tykkää kummemmin pahaa edes kylmyydestä ja vieraantumisesta, koska maittemme väliset suhteet olivat hyviä 1800-luvulla ja 1900-luvun jälkipuolella, ja ne ovat hyviä nykyäänkin.
Suomi on suvereeninen täysiarvoinen valtio, ja ulkopolitiikka on suomalaisten oma oikeus, johon emme missään määrin aio puuttua.
