Arvio teoksesta: Mika Mölsä. Operaatio Ullakko. Miten poliisi selvitti miljoonaperijättären sieppauksen. Crime Time. Helsinki. 2010.
Niklas Herlin yritti lehtitietojen mukaan uhkaamalla ja lahjomalla estää tämän kirjan julkaisemisen. Mikäs sen kiinnostavampaa. Teos kertoo viime kesänä kaapatun miljoonaperijättären Minna Nurmisen panttivankeudesta, vapautuksesta, poliisitutkinnasta ja tekijän, turkulaisen juristin Juha Turusen elämästä ja toiminnasta.
Mika Mölsä on kokenut rikostoimittaja, jonka teksti on korkeatasoista. Siinä ei ole toistoja, oikeinkirjoitus ja faktat ovat kohdallaan. Teksti palvelee lukijaa hyvin. Mutta näkökulmassa on ongelma: tunnettua rikosta käsitellään tekijän eli turkulaisen lakimiehen näkökulmasta. Uhrin ja omaisten kärsimykset jäävät sivuseikaksi. Herliniä voi siis ymmärtää.
Omituista on sekin, että poliisin ja Herlinien yhteinen juhlaillallinen ja siinä pidetty puhe, joista mainittiin julkisuudessa, on ilmeisesti sensuroitu kirjasta pois. Kirjassa ei mainita rikoksen uhrin Minna Nurmisen eikä hänen vanhempiensa nimiä, vaikka ne ovat olleet esillä julkisuudessa. Jotakin on siis poistettu ilmeisesti Herlinin painostuksen tuloksena, mitä en pidä sananvapauden kannalta hyvänä asiana.
Uuden Crime Timen kustantamon takana on Hesarin entinen rikostoimittaja ja dekkaristi Harri Nykänen. Sama mies kehitti pari vuotta sitten uuden pamflettisarjan ”Barrikadin” yhdessä tutkivan toimittajan Jouni Tervon kanssa. Idea on hyvä ja haastaa korkeatasoisuudella ja tietynlaisella hektisyydellä nykyisen Internet-online-todellisuuden. Nopeasti julkaistut pamfletit voivat olla nopeassa uutisvirrassa kiinnostavia, kaikessa rosoisuudessaankin. Sehän on vain inhimillistä eli kiinnostavaa.
Mölsän kirja mielistelee poliiseja, jotka esitetään rautaisina superkyttinä. Tämä liittynee siihen, että Mölsälle, Nykäselle, Crime Timelle ja Ilta-Sanomille Suomen poliisi on tärkein ja täysin korvaamaton tiedonlähde. Operaatio Ullakko näyttää perustuvan ensisijaisesti poliisilta tämän asian yhteydessä ja aiemmin saatuihin tietoihin. Läpinäkyvällä nuoleskelulla Mölsä siis ”ostaa” poliisilta tiedot myös tulevaisuudessa. Siinä ei tietysti ole mitään pahaa, onhan Mölsä kuitenkin ammattitaitoinen toimittaja.
Toisaalta esimerkiksi Venäjällä on olemassa tutkivan journalismin perinne, jossa mm. Andrei Konstantinovin perustama tutkivien journalistien ryhmä on tutkinut ja selvittänyt sieppausrikoksia kilpaa poliisin kanssa ja antanut keräämänsä valmiit tiedot sitten poliisille. Näin pitkälle Mölsä ei kuitenkaan mene, hän tyytyy raportoimaan vain poliisin toimista. Näkökulma on täysin poliisikeskeinen ja kohdistuu loppupuolella myös itse tekijään eli Juha Turuseen.
Sieppauksen selvittäneet poliisit olivat tietysti ammattimiehiä ja -naisia. Mölsän kertoman perusteella operaatio sujui virheettömästi. Moni laittoi myös henkensä, terveytensä ja yksityiselämänsä peliin tekemällä ylitöitä ja antautumalla hengenvaaraan, vaikka Turusen suhteellisesta vaarattomuudesta ei silloin vielä tiedettykään. Poliisin kehumisella on siis vissi perusta, vaikka siinä on häiritsevää lipevyyden sävyä. Toivottavasti poliisille on siis jaettu asiaan kuuluvat mitalit, ylennykset, palkankorotukset ja pullakahvit.
Minulla on poliisin maineesta henkilökohtaistakin sanottavaa: lukuisat venäläiset soittelevat minulle jatkuvasti rarportoiden erilaisista lainrikkomuksista, joiden uhreiksi he ovat Suomen viranomaisten taholta joutuneet. Kiinnostavaa kyllä Suomen poliisia ei ole moittinut vielä yksikään venäläinen, ainakaan minulle. Olen myös meilannut asian Mikko Paaterolle tiedoksi, mutta luvannut samalla, että myös mahdolliset haukut lähetän hänelle heti niiden ilmaantuessa.
Operaatio Ullakko sisältää yllättävän paljon tietoa poliisin teknisistä ja muista tutkintamenetelmistä. Kiinnostavaa on sekin, että poliisi soitti tekijälle eli Juha Turuselle hyvin varhaisessa vaiheessa IP-osoitteen perusteella. Tekijä siis saatiin periaatteessa selville melkein heti. Mutta tutkintamenetelmiä koskevat paljastukset saattavat olla poliisille vahingollisia vastaisuudessa, sillä ne antavat rikollisille tilaisuuksia tehokkaaseen rikosten suunnitteluun. Toisaalta tiedot voi saada muualtakin kuin Mölsän kirjasta.
Juha Turunen oli melkein lyömätön rikollinen, ja Mölsän näkökulma ylistää myös häntä. Turunen suunnitteli yksin kylmäverisen sieppauksen, rakensi sieppauksen uhrille kuljetuslaatikon ja säilytyslaatikon, naamioi itsensä tehokkaasti ja hankki elektronisia välineitä aina puheäänen muunninta ja erilaisia seurantalaitteita myöten. Hän onnistui niin pitkälle, että sai haltuunsa miljoonien eurojen lunnaat ja onnistui pakenemaan niiden kanssa, vieläpä kätkemään saaliin. Kiinnijääminen saattoi olla pienestä kiinni, ja siihen tarvittiin satojen poliisien resurssit.
Pidätyksensä jälkeen Turunen esitti kehittämänsä peitetarinan venäläisistä miehistä, jotka olivat kiristäneet häntä ja vieneet rahat. Tämäkin kuului ovelaan suunnitelmaan. Poliisi ei Mölsän mukaan uskonut tarinaa ollenkaan. Tämän jälkeen Turunen alkoi itkeskellä vuolaasti, sekä toimittajille että myös oikeudessa. Turunen päässeekin jo koevapauteen vuonna 2013 eli noin parin vuoden päästä. Vankilassa Turusen kaltaisella juristilla lienee kissan päivät, kun vankitoverit pyytelevät laatimaan erilaisia lippuja, lappuja, kanteluita ja anomuksia.
Mölsä on tietysti varastanut Juha Turuselta tilaisuuden vetäviin muistelmiin. Turunen voisi hyvinkin kirjoittaa aiheesta ”Minä, sieppaaja”. Mutta pajatso on jo tyhjä. Tämä kirja voi kuitenkin olla vaarallinen opaskirja niille, jotka suunnittelevat jotakin samanlaista. Kertomatta Mölsältä jäi sekin, ketkä olivat Turusen laatimalla mahdollisten uhrien listalla. Jotain hämärää tässä kirjassa siis on. Se voi provosoida rikollisia tulevaisuudessa kenties juuri siksi, että poliisi ei voi olla niin erehtymätön kuin Mölsä väittää.
JOHAN BÄCKMAN
Kriminologian dosentti
