Dosentti Johan Bäckman Södikan eteisessä menossa dosentti Arto Luukkasen uusimman Venäjä-pamfletin "Suomi Venäjän taskussa" julkistamistilaisuuteen.
Arvio teoksesta: Arto Luukkanen, Suomi Venäjän taskussa (pamfletti), Barrikadi-sarja No 20, WSOY, Helsinki.
Tästä "kirjasta" ei muuta kuin vakavat asiavirheet, jotka toin jo esille osallistuessani kirjan tiedotustilaisuuteen. Pamfletit ovat tietysti pamfletteja, mutta asiavirheistä vastaa sekä kirjoittaja että kustantaja, varsinkin jos niissä loukataan ja panetellaan elossa olevia, lähes puolustuskyvyttömiä ihmisiä.
Niinpä herra Luukkanen käsittelee kirjassaan niin sanottua Anton-pojan juttua ja esittää alusta pitäen karkean valheellisia syytöksiä Anton-pojan äitiä Rimma Salosta vastaan. Luukkanen kirjoittaa sivulla 145: ”Kun Antonin äiti ja isä erosivat, huoltajuus määrättiin isälle. Äiti ei ollut paikalla oikeudessa. Myöhemmin äiti hankki pojalle Venäjän kansalaisuuden ja vei lapsen pois Suomesta.” Sivulla 146 Luukkanen kirjoittaa: ”Koska Antonin isä on lapsen yksinhuoltaja, äiti oli tarvinnut viisumihakemukseen isän nimen. Se onnistui vain väärentämällä.” Sivulla 146 Luukkanen väitää, että Venäjällä ”oikeus oli perunut Antonin Venäjän kansallisuuden” (tarkoittanee kansalaisuutta).
Luukkanen maalaa väärillä tiedoillaan perin mielenkiintoisen kuvan Antonin äidistä Rimma Salosesta: venäläinen äiti päätti siepata lapsensa laittomasti Venäjälle menetettyään lapsensa huoltajuuden oikeudenkäynnissä, johon äiti ei edes välittänyt itse osallistua. Luukkanen siis antaa ymmärtää, että äiti olisi ollut erityisen huono: ensin hän halveksi suomalaista oikeutta jättämällä menemättä huoltajuusoikeudenkäyntiinsä, sitten hän menetti huoltajuuden (mikä olisi Suomessa aika harvinaista) ja sen jälkeen vieläpä kaappasi lapsensa Venäjälle, hankki filunkipelillä Venäjän kansalaisuudenkin, puhumattakaan isän nimen ”väärentämisestä” viisumihakemukseen. Juuri tällainen kieron demonin rooli on varattu venäläisille ihmisille Luukkasen russofobisessa pamfletissa, jonka Ilta-Sanomien Arja Paananen aivan oikein luki kokoomuksen mainoksena.
Kokoomusta on syytäkin puolustella, sillä ulkoministeri Stubb on poliittisesti vastuussa Anton-pojan sieppauksesta ja salakuljetuksesta Venäjältä Suomeen suomalaisen diplomaattiauton takakontissa. Venäjän valtionsyyttäjä on nostanut kolmea Suomen kansalaista vastaan syytteet Anton Salosen väkivaltaisesta sieppauksesta Venäjällä ja laittomista rajanylityksistä, mutta Stubb on puolustellut tekoja oikeiksi ja peräti inhimillisiksi. Luukkasen levittämät karkeat valheet Anton-pojan äidin epärehellisyydestä ovat siis stubbilaiselle propagandalle tarpeen.
Tosiasiassa Luukkanen levittää Anton-tapauksesta yksiselitteisen väärää tietoa. Väite siitä että äiti olisi menettänyt lapsen huoltajuuden avioerossa ja vienyt sitten lapsen Venäjälle, on perätön: tosiasiassa Anton syntyi kauan avioeron jälkeen, joten huoltajuutta ei voitu edes käsitellä avioeron yhteydessä. Pariskunta oli sopinut yhteishuoltajuudesta. Äidille oli määrätty Antonin huoltajuus ja asuminen, kun hän matkusti poikansa kanssa Venäjälle täysin laillisesti (ei missään diplomaattiauton takakontissa). Myös väite Venäjän kansalaisuuden hankkimisesta ”myöhemmin” on valhetta, sillä Antonilla oli Venäjän kansalaisuus syntymästä saakka. Sitä paitsi mikään oikeus ei ole voinut perua Anton-pojan Venäjän kansalaisuutta, sillä Venäjän kansalaisuuslain mukaan tuomioistuin ei ole toimivaltainen perumaan kansalaisuutta. Anton Salosen Venäjän kansalaisuutta ei ole peruttu, mikä varmaan olisi selvinnyt helposti vaikkapa googlaamalla Venäjän ulkoministeriön nettisivuja.
Luukkasen vakavin syytös on väite siitä, että Rimma Salonen olisi väärentänyt isän nimen viisumihakemukseen ennen Venäjän matkaa. Syytös on vakava ja johtaisi varmaan kunnianloukkaustuomioon missä tahansa tuomioistuimessa, mutta tässä tapauksessa Luukkasen russofobisena missiona onkin puolustuskyvyttömän venäläisen naisen panetteleminen. Tosiasiassa viisumia hakiessa huoltajuus oli lapsen molemmilla vanhemmilla eikä vain isällä, kuten Luukkanen kirjoittaa virheellisesti jo toistamiseen. Venäjä myönsi Anton Saloselle viisumin laillisin perustein omien lakiensa mukaan, eikä tähän edes kysytty isän allekirjoitusta.
Anton-tapauksen faktojen väärentäminen vastaavat kirjan muutakin sisältöä. Erityisen kyseenalainen on venäläisten maanomistuksia käsittelevä luku, jossa jokainen venäläiselle myyty pahainen tölli leimataan suureksi turvallisuusuhkaksi. Asiatiedot menevät suoraan penkin alle. Venäjän duuman eli parlamentin kansanedustaja Sergei Markov esiintyy muodossa ”Venäjän yhteiskunnallisen kamarin (keskustelukerho!) jäsen, dosentti Sergei Margov” (s. 84). Luukkanen selostaa lisäksi, että Kimmo Rentolan mukaan Jaakko Laakso olisi toiminut Suomessa ”KGB:n kykyjenmetsästäjänä ja rekrytoijana” ja että Laakso itse olisi ollut KGB:n ”kanta-asiakas” (s. 18). No tämänhän Rentolasta voi uskoakin, ja Luukkasen arvostelukyky on ihan samaa tasoa (näillä eväillähän noustaan siis myös professoreiksi). Putinille Luukkanen antaa määreen ”kaikkien mafiosojen päällikkö” (s. 47). Ylen entinen Moskovan-kirjeenvaihtaja Antero Eerola on myös nostettu tämän kirjan demoniksi, jonka hirmutekoja seurataan useammallakin sivulla. Varsinaista uutta tietoa kirjassa ei juurikaan ole, vanhoista tiedoista suurin osa on kuluneita ja vääristyneitä. Kataisen ja Häkämiehen sekoiluja selitellään ja puolustellaan pitkäpiimäisesti samalla, kun Luukkasen perivihollista Aleksanteri-instituuttia ja sen kahta Markkua haukutaan pakkomielteisesti. Aleksanteri-instituutin tutkimusjohtaja, dosentti Markku Kangaspuro on saanut Luukkaselta lempinimen ”Aleksanteri-instituutin johtajan läheinen” (s. 94).
Luukkasta katsellessa herää kysymys, kuka tämän kaiken maksaa. Kirjan ensilehden mukaan valheet on kustantanut Koneen Säätiö, siis Herlinit. Luulisi että kokoomuksen mannekiinilla on parempiakin rahoittajia, mutta ihan hyvä alku tämäkin on.
JOHAN BÄCKMAN
