Minä ja Pavel Astahov. Mitä Venäjän lapsiasiamies merkitsee Suomelle

Dosentti Johan Bäckman ja Venäjän presidentin lapsiasiamies Pavel Astahov Moskovassa Venäjän ykköskanavan studiolla kuvaustauolla vuonna 2014. 

"Astahovin ansiosta Venäjän mediasta tuli tärkeä Suomen ihmisoikeuksien ja sananvapauden edistämiskanava." Lakimies Pavel Astahov toimi Venäjän lapsiasiamiehenä vuodet 2009-2016. Dosentti Johan Bäckman muistelee, mitä Astahovin kausi loppujen lopuksi merkitsi Suomelle.

Venäjän lapsiasiamies Pavel Astahov tuli Suomessa tunnetuksi niin sanottujen lapsikiistojen yhteydessä. Astahov otti terävästi kantaa Suomen lastensuojelun toimintaan. Hän jäi elävästi monelle suomalaiselle mieleen aktiivisena, uudenlaisena venäläisenä poliitikkona. Hänestä myös pidettiin Suomessa, ja joillekin suomalaisille hän oli eräänlainen viimeinen toivo. Toisaalta Suomen valtiovalta ja viranomaiset tuntuivat hermostuneen Venäjän lapsiasiamieheen, jonka nähtiin puuttuvan Suomen asioihin. Mutta ennen kaikkea Pavel Astahov antoi aivan uuden roolin Venäjän medialle Suomen asioiden käsittelyssä. 

Kuka oli Pavel Astahov ja mistä lapsikiistoissa loppujen lopuksi oli kysymys? Miten hän vaikutti Suomen ja Venäjän suhteisiin, ja mikä oli oma suhteeni häneen?

Venäjällä on yli 27 miljoonaa lasta, joten lapsiasiamiehen tehtävä ei ole vähäinen. Lapsuuden painoarvoa lisää sekin, että Venäjän perustuslain mukaan äitiys ja lapsuus ovat valtion erityisessä suojeluksessa. Pavel Astahov toteutti näitä periaatteita. Astahov oli uudentyyppinen, "postmoderni" venäläinen poliitikko. Hän esiintyi aktiivisesti tiedotusvälineissä ja otti terävästi kantaa. Varsinaiselta ammatiltaan Astahov on asianajaja. Se näkyi myös hänen toiminnassaan lapsiasiamiehenä.

Ensimmäinen lapsikiista käynnistyi Suomen ja Venäjän välillä, kun suomalainen diplomaatti salakuljetti diplomaattiauton tavaratilassa suomalaisen isän ja hänen poikansa Venäjältä Suomeen keväällä 2009. Venäjä antoi asiasta Suomelle nootin. Menemättä yksityiskohtiin voidaan todeta, että Suomi ja Venäjä olivat lähes kaikesta asiaan liityvästä täysin eri mieltä. Suomi esimerkiksi kiisti jopa lapsen Venäjän kansalaisuuden. Syksyllä 2009 virkaansa astuneelle Astahoville tapaus oli tulikaste. Juristina hän joutui selvittämään tilannetta, jossa valtavan mediakohun saattelemana naapurivaltio Suomi antaa perheoikeudellisiin kysymyksiin täysin Venäjästä poikkeavan kannan. Venäjä seurasi aktiivisesti jutun vaiheita, joihin ei tässä syvennytä tarkemmin. Minun käsittääkseni Astahovia hämmästytti ja järkytti eniten se, miten epäoikeudenmukaisesti tapauksen venäläistä äitiä kohdeltiin Suomessa. Astahov sanoikin, että tämän tapauksen venäläistä äitiä, joka oli vähiten syyllinen mihinkään, kohdeltiin kaikista huonoimmin. Toisaalta jutun oikeudellinen puoli oli Astahoville varmasti mielenkiintoinen haaste.

Toinen suuri lapsikiista käynnistyi, kun Turussa otettiin huostaan venäläisen äidin ja suomalaisen isän yhteinen poika, jolla oli Venäjän kansalaisuus. Vanhempien mukaan tapaukseen liittyi kiusantekoa sosiaaliviranomaisten taholta. Kaikkien yllätykseksi Astahov matkusti Turkuun selvittämään asiaa. Hän tapasi kaupungin johtoa sekä myös henkilökohtaisesti ne sosiaalityöntekijät, jotka olivat päätöksen tehneet. Samalla reissulla Astahov vieraili Helsingissä sosiaaliministeriössä ja tapasi myös tasavallan presidentin Tarja Halosen, tosin vain ohimennen. Tästä sukeutui myöhemmin skandaali, jota puitiin pitkään. Halonen nimittäin kiisti tavanneensa Astahovia, joka kuitenkin kertoi tervehtineensä presidenttiä ohimennen käytävällä.

Joka tapauksessa Astahovin ensimmäinen ja toistaiseksi viimeinen Suomen-vierailu oli mielenkiintoinen. Yhdellä käynnillä hän tutustui suomalaisen hierarkian kaikille tasoille alkaen presidentistä, päätyen ministeriön johdon kautta kaupungin johtoon ja edelleen hierarkian alimmalle tasolle yksittäiseen päätöksen tehneeseen virkamieheen. Jotakin tämä tutustumisreissu varmaankin opetti Astahoville. Hän tuntui ajatelleen, että Suomessa kukaan ei vastaa mistään. Tästä tapauksesta jäi erityisesti mieleen se, että saapuessaan Suomeen, Astahov opiskeli Suomen lastensuojelulain venäjänkielisen käännöksen. Tapamisessa sosiaalityöntekijöiden kanssa kävi ilmi, että Astahov tunsi lain heitä paremmin. Huostaanotettu poika päästettiinkin heti kotiin. Mieleen jäi myös, miten arvostavasti suomalaiset sosiaalityöntekijät suhtautuivat Astahoviin hänet tavattuaan. Suomessahan ei ole tapana arvostaa hierarkian alimmalla tasolla  olevia työntekijöitä.

Astahovin Suomen-vierailu oli kiinnostava myös siksi, että Suomen media jäi kiinni täysin poskettomista valheista. Edelleen netistä löytyy perättömiä juttuja, joissa väitettiin Astahovin saapuneen Turkuun mukanaan neljäkymmentä venäläistä toimittajaa! Tosiasiassa hänellä ei ollut mukanaan yhtään toimittajaa. Suomen media ei tietenkään milloinkaan korjannut väärää tietoa. Muutoinkin Suomen medialla ja toimittajilla oli suuria vaikeuksia käsitellä lapsikiistoja. Ammattitaito ei yksinkertaisesti riittänyt. Erityisen silmiinpistävää oli se, että uhrin asemaan joutuneita venäläisiä äitejä ei käytännössä koskaan haastateltu Suomen medioissa. Viranomaisten kritisoiminen ei kuulu suomalaiseen journalismiin.

Vuosien saatossa Venäjän mediassa käsiteltiin useita kymmeniä tapauksia, joissa Venäjän kansalaiset Suomessa katsoivat joutuneensa epäoikeudenmukaisesti kohdelluiksi. Juristina Astahov käsitteli tapauksia aina tiukasti lain ja sopimusten näkökulmasta. Samaan aikaan Suomen mediassa koko ongelman olemassaolo kiistettiin ja tapauksista ei puhuttu mitään salassapitoon vedoten. Kaikkea Venäjän mediassa kirjoitettua pidettiin vääristelynä. Mielenkiintoista oli myös se, että niin sanottuja huoltajuusriitoja ei käsitelty juuri lainkaan, kaikki lapsikiistat olivat leimallisesti huostaanottotapauksia tai lapsikaappauksia. 

Astahov halusi erityisesti kehittää yhteydenpitoa Suomen suuntaan. Hän oli selvästi pettynyt, kun Suomen lapsiasiavaltuutettu Maria Kaisa Aula omasta aloitteestaan erosi niin sanotun Oulun huostaanottovideon synnyttämän skandaalin tuloksena. Aulan ja Astahovin välille oli syntynyt hyvä keskusteluyhteys, mitä ei tiettävästi koskaan päässyt syntymään uuden lapsiasiamiehen Tuomas Kurttilan kanssa. Kurttila taas alkoi pitää yhteyttä Pietarin lapsiasiavaltuutetun Svetlana Agapitovan kanssa, jota jotkut venäläiset pitävät liian liberaalina ja länsimielisenä. Pietarissa jopa perustettiin oma ”yhteiskunnallisen lapsiasiavaltuutetun” epävirallinen tehtävä eräänlaisena vastauksena Agapitovalle.

Venäjällä on yli 80 alueellista lapsiasiavaltuutettua oblasteissa, tasavalloissa ja kaupungeissa. Vähän väliä nämä paikalliset lapsiasiavaltuutetut kokoustivat Moskovassa Astahovin johdolla ajankohtaisista aiheista. Suomessa monia kismitti se, että Suomen lapsiasiavaltuutetulla ei loppujen lopuksi näyttäisi olevan mitään toimivaltaa. Esimerkiksi yksittäisiin asioihin ei juurikaan voi puuttua. Tätä Astahov jaksoi aina ihmetellä ja katsoi, että tässäkin Suomi rikkoo kansainvälisiä sopimuksia. Kansainvälinen oikeus velvoittaa Suomen viranomaisia valvomaan lapsen oikeuksia nimenomaan yksittäistapausten tasolla ja viranomaiset ovat velvollisia puuttumaan niihin. 

Vähitellen Astahovin maine Suomessa kasvoi. Hänestä tuli ainoa viranomainen, joka todella välitti Suomen ihmisoikeustilanteesta. Suomen establishmentille oli valtavan kova pala, kun venäläinen viranomainen välitti enemmän Suomesta ja teki enemmän Suomen ihmisoikeustilanteen eteen kuin yksikään suomalainen. Astahovista oli tulossa eräänlainen brändi. Muuan suomalainen kirjankustantamo julkaisi hänen jännitysromaaninsa suomeksi ja kutsui hänet kirjamessuille. Astahovin poisjäänti olikin pettymys. Minulle Astahov selitti, ettei hän koskaan saanut virallista kutsua. Moni muukin hanke jäi suunnitelman asteelle, kuten idea pitää Suomessa Astahovin ja Venäjän ulkoministeriön ihmisoikeuslähettilään Konstantin Dolgovin kanssa ihmsioikeusseminaaari. Astahov ja Dolgov suhtautuivat ajatukseen innokkaasti, mutta valitettavasti se jäi.

Astahovin lempilapsi oli ajatus Suomen ja Venäjän välisestä neuvoa-antavasta asiantuntijatyöryhmästä, joka keskustelisi Suomen ja Venäjän välillä ilmenevistä lapsioikeudellisista kysymyksistä. Tällainen ryhmähän oli perustettu Venäjän ja Ranskan välille vastaavien ongelmien vuoksi. Työryhmällä on puhtaasti neuvoa-antava rooli asiantuntijaelimenä. Suomen media suhtautui ajatukseen yksiomaan vihamielisesti ja piti sitä Suomen asioihin sekaantumisena. Ryhmän tarkoitusta myös vääristeltiin Suomen mediassa väittämällä, että se muka puuttuisi tuomioistuinten päätöksiin. Erityisesti YLE levitti asiassa paljon väärää tietoa. Loppujen lopuksi erimielisyys oli kuitenkin vain terminologinen: Venäjällä puhuttiin ”komissiosta”, Suomessa ”työryhmästä”. Viimein kontaktiryhmä myös perustettiin. Suomi nimesi ne asiantuntijat, jotka ongelmatapauksissa voivat olla yhteydessä Venäjän suuntaan. Matkan varrella kehiteltiin myös kaikenlaisia epävirallisia ideoita, alkaen kahdenvälisestä perheoikeudellisesta sopimuksesta, ja päätyen erityisen lapsiasiavaltuutettuun Venäjän suurlähetystössä Helsingissä.  

Mediakohun saattelemana Suomi jonkin verran paransi lapsioikeudellisia käytäntöjään. Myös julkinen keskustelu lapsen oikeuksien tilasta parantui. Astahovista kehkeytyi eräänlainen suomalainen poliitikko. Hän otti aktiivisesti kantaa sellaisiin tärkeisiin sisäpoliittisiin kysymyksiin, joihin yksikään suomalainen poliitikko ei uskaltanut puuttua. Parin viime vuoden aikana venäläisiin perheisiin kohdistuneet epäillyt kaltoinkohtelut selvästi vähenivät ja teema alkoi olla harvemmin Venäjän mediassa esillä. Suomen vaatimusten mukaisesti Venäjä myös liittyi Haagin lapsikaappaussopimukseen. Paradoksaalisesti ensi töikseen Suomi kuitenkin joutui soveltamaan sopimusta palauttamalla Suomeen kaapattuja lapsia Venäjälle.

Loppupeleissä Astahov oli Suomen viranomaisille ja medialle kova paikka. Suomen eliitti on tottunut käyttämään Suomen valtamediaa haluamiinsa tarkoituksiin, mutta yllättäen se ei enää ollutkaan mahdollista. Astahovin ansiosta Venäjän mediasta tuli tärkeä Suomen ihmisoikeuksien ja sananvapauden edistämiskanava. Kaikkensa Astahovin mustamalaamiseksi tehnyt Suomen valtamedia kärsi pahan arvovaltatappion. Monet suomalaiset aktivistit rohkaistuivat keskustelemaan ja eräät suomalaiset äidit jopa lähettivät Astahoville avunpyynnön.

Suomen median propagandistinen linja, jossa Suomi esiteltiin mallimaana ja kieltäydyttiin antamasta kunnon puheenvuoroa asianomaisille kaltoin kohdelluille venäläisille äideille, osoittautui hyvin kohtalokkaaksi. Suomen valtamedia kärsi suunnattoman arvovaltatappion. Valtamedioista ainakin YLE ja HS ryhtyivät erilaisiin kokeiluihin venäjänkielisen vastapropagandan tuottamisessa, mutta nämäkin hankkeet epäonnistuivat pahasti.

Venäjän politiikassa puhaltavat nyt uudet tuulet. Avaintehtäviin halutaan uudenlaisia poliitikkoja. Siinä missä Astahov oli nopealiikkeinen, länsimaistyylinen juristi ja asianajaja, Venäjän uusi lapsiasiavaltuutettu Anna Kuznetsova on nuori nainen, kuuden lapsen äiti ja ortodoksipapin vaimo. Mikä on hänen suhteensa Suomeen, jää arvoitukseksi. Suomi on kuitenkin aika lailla parantanut tapojaan, joten suuria skandaaleja tuskin on luvassa.

Muistiin on jäänyt tummakulmainen Pavel Astahov, vähän filmitähtimäisine olemuksineen, puolustamassa päättäväisesti jokaisen venäläisen lapsen etua missä tahansa päin maailmaa. Siinä sivussa hän tuli aiheuttaneeksi Suomessakin pienen vallankumouksen.

Muistoksi Pavel Astahov antoi minulle kehystetyn kiitoskirjeen, jonka kullanvärisissä reunuksissa kiitetään aktiivisuudesta venäläisten perheiden ja lasten suojelemisessa Suomessa sekä vaikeaan tilanteeseen ulkomailla joutuneiden venäläisten auttamisessa. Kirje on edelleen kunniapaikalla seinälläni.

JOHAN BÄCKMAN

Kirjoittaja on oikeussosologian dosentti Helsingin yliopistossa. Kirjoitus on julkaistu venäjän kielen opettajien yhdistyksen Aspekti-lehdessä (2016). 

Dosentti Johan Bäckman ja Venäjän uusi lapsiasiamies Anna Kuznetsova keskustelevat ajankohtaisista asioista Moskovassa lokakuussa 2016.