Arvio teoksesta Mauno Saari, Haavikko-niminen mies, Otava, Helsinki, 2009, 543 s.
"Venäläiset ovat pitäneet kiinni sopimuksista, suomalaiset eivät. Suomalaiset vihaavat venäläisiä, ja vielä enemmän tosiasioita. Me vihaamme venäläisiä huonon itsetuntomme ja epärehellisyytemme takia. Se viha on vanginnut meidät ja sokeuttanut niin, että emme näe todellisuutta." PAAVO HAAVIKKO
Mauno Saaren Haavikko-elämäkerta julkaistiin suuren kohun ja oikeudenkäynnin saattelemana. En yhtään ihmettele, sen verran avoimesti Saari kuvailee Haavikon viimeisiä aikoja, sairauksia ja yhteenottojaan omaisten kanssa. Tärkeämpää on kuitenkin Haavikon elämänfilosofia ja oppi, joka on fatalistisen antifasistinen. "Viha voittaa rakkauden, vihaan voi luottaa."
Jörn Donner on kuulemma innostunut Mauno Saaren Haavikko-kirjasta ja aikoo filmata sen elokuvaksi. Donner väittää lukeneensa kirjan kahteen kertaan, mitä hieman epäilen, sillä Saaren eepos on kummallisen keskeneräinen möhkäle, pitkäveteinen, tautologinen, vaikeatajuinen. Sisältö olisi ehkä mahtunut sataankin sivuun. Silti sen jaksaa lukea, vaikkakin vaivalloisesti.
Jotakin poikkeuksellista siinä kuitenkin on, minkä Donnerkin näkyy huomanneen. Saari purkaa paperille päähänsä jääneen Haavikon. Teksti on siis Haavikkoa itseään, vaikkakin Saaren kertomana. Muoto on ainutlaatuinen: se on kertomus ystävyydestä, jossa oma ja vieras sekoittuvat. Se ei ole puhdas elämäkerta eikä muistelmakaan. Lukija pääsee Haavikon pään sisään.
Haavikon monenlaiset usein lapsellisetkin kriisit käydään lävitse: skisma Hesarin kanssa, eroaminen Otavasta, koomiset naissuhteet, eroaminen Otavasta. Raivokohtaukset ja tavaroiden heittelemiset. Omituinen vihanpito Mannerheimiin (sen jälkeen kun Haavikon vaimo julkisesti ilmoitti harrastaneensa unessa seksiä Mannerheimin kanssa).
Haavikko melkein pääsi Otavan toimitusjohtajaksi, sitten häntä kaavailtiin jopa presidentiksi (vähän Lennart Meren tai Vaclav Havelin tyyliin). Hänen ainoa rakkautensa oli Alpinen kätevä matkakirjoituskone. Haavikon "kuuluisa sovintolounas" Otavan ja Reenpään kanssa saavat kohtuuttoman huomion.
Fasismi (Haavikon kielessä "fascismi") on teema joka toistuu. Aluksi se näyttää liittyvän Otavan elostelevaan Reenpäähän (kehen tahansa heistä). "Se merkitsee iloista hymyilevää fascismia, se toistaa toistaa toistaa." / "Kysymykseen, miten meistä tuli fascisteja, he vastasivat / että sehän oli hyvin yksinkertaista."
"Olen diletantti, olen pohjoisesta korvesta tullut retkeilijä, joka on vähän silmäillyt Bysanttia", Haavikko määrittelee itsensä, Saaren mukaan.
"Lahjakkuutta voidaan palkita kolmella tavalla: vihamielisyys, syrjäyttäminen ja erottaminen, joka on paras, koska se antaa vapauden." Haavikko oli jopa tyytyväinen potkuihinsa Otavasta, vaikkei toipunutkaan niistä koskaan. Kirjallinen johtaja oli yhä useammin jättänyt tulematta työpaikalle, harrastanut seksiä työhuoneessaan alaisensa kanssa sekä irvaillut pomojaan runoissaan "fascisteiksi".
Potkuthan siitä tuli.
Kotipihalleen Haavikko pystytti suuren Stalinin pronssipatsaan, mistä lie hankitun. Se pysyttelikin Haavikon elämän ja tuotannon ytimessä. Stalin oli tietysti pikku vinkki niille, joita hän kutsui "fascisteiksi". Sitä paitsi Stalin on varmasti maailman merkittävin antifasisti, siis henkilö, jonka johdolla fasismi lyötiin. Ehkä tätäkin Haavikko mietti.
"Vain omaisuus eli raha antaa niin vahvan turvallisuuden, että on vapaa ja rohkea kirjoittamaan niin kuin tahtoo kirjoittaa ja sanoa. Raha antaa sananvapauden ja mielipiteenvapauden." En tiedä pitääkö tuo paikkansa. Ehkä Suomessa, jos sielläkään. Jos ihmisellä on mielipiteitä, hänestä ei päästä eroon muuta kuin tappamalla. Siinä eivät rahatkaan paljoa auta.
Haavikko on vihan suuri apostoli. "Organisaatiossa ihmisten keskeinen viha on hyvä mutta rakkaus paha. Viha energisoi, kilpailuttaa terveesti ja tulosta edistävästi, mutta rakkaus vie tehon ja logiikan, sairastuttaa järjestelmän, vääntää selkeän matriisin alistussuhteineen vinoksi, niin ettei sitä saa suoraksi kuin kirveellä, erottamisella, tappamalla." Työpaikkakiusatuille Haavikko suosittelee siis lääkkeeksi tervettä vihaa. Olisiko Haavikko siis itse se "fascisti", jonka hän näkee muissa?
Suomalaisia ja suomalaisuutta hän pitää eräänlaisena todellisuuden vääristävänä sairautena. Hän puhuu "suomalaisesta alakulosta ja todellisuudesta irronneesta todellisuudesta, niin kuin kokonainen pieni kansa olisi irronnut seurueeksi, joka tyynesti hyväksyy sen, että on kuljettava katse kenkien kärkiin taivutettuna."
Suomalaisista puhuessaan Haavikko ei säästele sanojaan: "Perusvalhe on se, että me suomalaiset olisimme yksinkertaisuudessamme rehellinen heimo. Sehän ei pidä paikkaansa! Jos tavallinen Suomen kansa on olemassa, sitä voidaan sanoa rehelliseksi, mutta sen yksinkertaisuutta todistaa tottelevainen alistuminen luonnehäiriöisen eliitin valtaan." Ja: "Eksakti sivistymättömyys, raakuus, välinpitämättömyys, ylimieli, ne jotka maata hallitsevat, voivat myös hyvin. .. Dementia ei iskenyt vain Urho Kekkoseen, se on lyönyt koko maan tajuttomaksi."
"Sota vahvisti Suomea yhteiskuntana, jota johtaa Rotary-klubi", Haavikko tiivistää ja jatkaa: "Legenda siitä, että talvisota umpeutti vuoden kahdeksantoista haavat ja loi yhtenäisen Suomen kansan, on ollut hyödyllinen satu. Yhteinen ja täydellinen uhka oli totta, mutta samalla se antoi propagandalle fantastisen materiaalin, josta oli lähes vaivatonta luoda perusteet mille tahansa poliittiselle päätökselle. Keskinäinen halveksunta, vihamieli ja epäluulo ovat suomalaisessa geenistössä."
Joskus häntä huvitti se, että Haavikko sekoitettiin toisinaan Haavioon, kuuluisaan Itä-Karjalan fasistiapostoliin.
Saari kertoo liian usein Haavikon lorotelleen viiniä lasiin. Haavikko taisi olla alkoholisti, ainakin tämän kirjan perusteella. Viiniä ryystettiin estotta melkein loppuun saakka. ".. nousee ja ottaa käteensä täyden pullon punaviiniä, .. avaa kyynärpäät kohotettuina, kyselemättä, irvistäen, kaataa viiniä lasiin tapansa mukaan reilusti lorottaen. Hän haluaa kuulla viinin hauskan äänen. Viini juttelee niitä näitä juuri ennen kuin tulee juoduksi."
Jossakin vaiheessa, Saaren mukaan, Haavikko tutustuu kuuluisan Kuppa-Putkosen kauniiseen ja "kyvykkääseen" tyttäreen, joka haluaa avioitua Haavikon kanssa, erottuaan itse ensin. Kuppa-Putkonen on piireissä tunnettu sukupuolitautien professori Tauno Putkonen ja hänen tyttärensä Ritva, sittemmin kuuluisa Ritva Haavikko, joka keräili kirjailijoiden jutusteluita haastatteluiksi, edeten kait professoriksikin.
"Piru minut periköön! Piru! No, sehän tulee ja perii, siihen voi luottaa kuin verottajan." Pahuuden apostoli elementissään.
Kirjailija Saaren suhde Haavikon lapsiin Heikkiin ja Johannaan on raadollinen. "Johanna haluaa hallinnoida veljeään, määrätä tämän syömiset, juomiset, pukeutumisen ja kaiken." / "Johannalla piti aina olla viimeisen huudon vaatteet ja kallein hajuvesi, eikä isä ollut vastahankainen."
Myöhemmin Saari kirjoitta Johanna Haavikon alkoholisoitumisesta ja kuolemasta, liukastumisesta juovuksissa tai krapuloissa bussin alle. Ei ihme, että Heikki Haavikko halusi estää kirjan julkaisemisen oikeudenkäynnillä.
Saaren kirja on ronskia tekstiä ja epäilemättä omaisia loukkaavaa. Jonkinlainen katkeruus siitä paistaa, mutta kuitenkin realistinen. Mitään erityisen pöyristyttävää ei kuitenkaan sanota. "Erosimme samalla kun menimme naimisiin", Haavikko toteaa vaimostaan Ritvasta. "Tulee kalliiksi olla naimisissa rikkaan miehen kanssa", vaimo vastaa.
Saari ei säästele lukijaansa kaikenkarvaisilta paljastuksilta: Heikki A. Reenpää tarjoutui maksamaan Ritvalle vuokraa siitä, että Haavikon perhe asui tämän talossa. Ei ihme, että Haavikko itse taipui pitämään Reenpäitä "fascisteina".
Ansioluettelosta tiedetään sekin, että Paavo Haavikko oli Varkauden Kello ja Kulta Oy:n johtokunnan puheenjohtaja. Toisaalta huolestuttavampi on tieto siitä, että Ritva Haavikko on toiminut Suomen Pen-klubin puheenjohtajana.
Antifasistin ohella Haavikko on selväsi anarkisti, olematta kuitenkaan kommunisti. Anarkisti tarkoittaa henkilöä, joka uskoo ihmiseen muttei valtioon. Ne eivät voi olla olemassa samanaikaisesti. "Ainoa merkityksellinen vapaus on yksilön vapaus. Jokainen järjestelmä tarjoaa kaikkia muita vapauden muotoja paitsi sitä."
Toinen kirjan arkaluontoinen piirre on se avoimuus, jolla Saari tilittää Haavikon ja Marja Kemppisen suhdetta. Tämä on johtanut siihen, että akateemikon poika Heikki Haavikko on liittoutunut juristi Jukka Kemppisen kanssa. Kemppiset olivat näet vielä naimisissa suhteen alkaessa, ja Jukka on odotetusti edelleenkin käärmeissään, vaikka vaimo onkin jo kuollut ja koko suhteesta on vuosikymmeniä. Mutta silti se painaa, kuten Mannerheim painoi Haavikkoa.
Saaren kirjan julkaisuvaiheen kynnyksellä Jukka Kemppinen oli soittanut kustantajalle ja ilmoittanut, että hän ei halunnut kirjan keskiöön edesmenneen vaimonsa Marja Kemppisen ja Paavo Haavikon ns. rakkaustarinaa. Saari kertoo kirjassaan, miten Kemppinen oli vastaavasti osallistunut Haavikon firman asioiden käsittelyyn hovioikeudessa. Haavikon yhtiö tuomittiin kovempiin korvauksiin ja se oli ehkä Kemppisen kosto, Saari vihjaa.
Ei ihme, että Kemppinen esitti protestin. Kieltämättä Saaren rohkeasti ja nopeasti kasattu teos pursuaa jokseenkin kyseenalaista, mutta kuitenkin melko inhimillistä materiaalia. Saari haluaa kovasti sanoa jotakin. Lopputulos on keskeneräinen ja karhea, ja siksi onnistunut.
Jos Haavikolla oli tylsää kutsuilla ystäväperheen luona, hän "nousi kesken vierailun ja lähti hyvästejä sanomatta, kiittelemättä, selittämättä ja ilman päällysvaatteitaan". Näin Haavikko poistui Hellevi ja Pertti Koistisen luota. Mika ja Marjatta Waltarin luona käytyään Haavikko heitti korillisen olutta pullo kerrallaan seinään.
Haavikon ensimmäinen vaimo Marja-Liisa Vartio saattoi joihinkin kirjailijajuhliin tullessaan kiekaista "Onko täällä siementä?" ja selailla katseellaan paikalla jo olevia miehiä.
Otavasta lähdettyään Haavikko aloittaa amfetamiinin käytön ja tekee kuulemma sen voimalla epäedullisia kauppoja. Huumeita hänelle syöttää uusi naisystävä, jolla on tapana jaella miehille pillereitä.
Selvinä vuosiaan Haavikko uskoi Amerikan romahdukseen. "Se on romahtamassa ylenmääräisyyteensä, uneensa, sillä amerikkalainen unelma yksilön onnesta tarkoittaa unta, että kaikki on ryöstettävissä itselle. .. Amerikan Yhdysvallat on suurvalta oman aikansa, joka on loppumassa."
Haavikko kertoi, että hänellä on vain kolme ystävää, joista kolmas on vihollisten joukko. Se ei petä koskaan eikä luovuta eikä aiheuta odottamattomia pettymyksiä.
Mikkelin panttivankidraamaa ja toriräjähdystä Haavikko kritisoi vuolaasti Uudessa Suomessa esimerkkinä "suomalaisesta ylimysvallasta, joka ei kunnioita järkeä ja rehellisyyttä eikä ihmistä". Haavikon mielestä poliisi oli väärällä toiminnallaan aiheuttanut kahden ihmisen kuoleman.
Haavikko aloitti runoilijana vuonna 1951, laajensi proosaan vuonna 1960 ja suorasanaiseen historian uudelleenkirjoittamiseen vuonna 1977, Saari tiivistää akateemikon uran.
"Ahtisaarella on ehdokkaista suurin kokemus korruption alalta", Haavikko otti kantaa presidentinvaaliin. Vähän tämän jälkeen Ahtisaari nimitti Haavikon akateemikoksi, tosin valmiista esityksestä hieman epäröiden.
Haavikon viime vuosien suuri teema oli suomalaisen eliitin Nato-kiiman torjunta. "Minun isänmaani on puolueettomuus. .. Rakastaisin minä isänmaatani, jos se olisi olemassa. .. Venäjä on sanonut monta kertaa erittäin ymmärrettävästi, selkeästi ja yksiselitteisesti, ettei Suomen pidä liittyä Natoon. .. Venäjän kannanotoissa luetaan rivien välit. Nyt pitäisi lukea myös rivit. Suomen Nato-jäsenyys on täysin Suomen oma asia, venäläiset sanovat. Hirttäytyminen on täysin jokaisen oma asia. Ei Venäjä voi kieltää Suomea tekemästä itsemurhaa. Se olisi puuttumista toisen maan sisäisiin asioihin."
Mannerheimia Haavikko jaksaa myös arvostaa: "Vuonna 1939 Mannerheim oli niitä ani harvoja, jotka halusivat estää talvisodan luovuttamalla muutaman joutavan saaren ja siirtämällä rajaa vähän kauemmaksi Leningradista. .. Hän tiesi, että Venäjä on ikuinen ja pyhä ja että se on valmis käyttämään kaikki loppumattomat voimavaransa ja mitä keinoja tahansa puolustaakseen pyhää itseään."
"Suomi on nuori, jos oletetaan että se on olemassa. Venäjä on vanha, eikä sen olemassaoloa voi epäillä. Suomi on pieni ja nuori, Venäjä vanha ja suuri. Me olemme Venäjälle hyödyllinen, kiusallinen tai vaarallinen. Me voimme valita", Haavikko profetoi.
"Opin täällä fasismista joka hetki lisää", Haavikko tilittää viime aikoinaan sairaalasta. Tämä todistaa, että Haavikko pitää suomalaisuutta jonkinlaisena fasismin muotona. "Me olemme maailman parhaita esimerkiksi ihmissyönnissä eli kateudessa ja toistemme nitistämisessä. Sellaiseen suoritukseen ei vähällä päästä. Siihen tarvitaan hyvää koulutusta niin että tuhottavat lahjakkuudet saatetaan ajoissa tunnistaa."
"Suomalaiset eivät ole löytäneet oikeaa identiteettiään, eivät ole löytäneet itseään, koska sitä itse ei ole edes yritetty etsiä. Koska ei edes tiedetä että sitä pitäisi etsiä. .. Koska suomalaisten tämä maa on kirjailijoiden ja muiden haihattelijoiden keksintö. .. Suomea ei voi tietää, metsänkävijöiden leiri, nuotioita siirreltiin todellisten suurvaltojen välissä. .. Vihollinen on peili, joka on rikottava ennen kuin se löytyy. Suomi on itsensä pahin uhkaaja, ei niin! Suomi on pahin uhka itsellensä, koska Suomi on aina oikeassa."
Suomalaisen eliitin Nato-kiimasta Haavikko jatkaa: "Itsemurhaajalle kannattaa sanoa, että ehtii sitä myöhemminkin. .. Ei tulisi itse suunnata Venäjän ydinohjuksia Suomeen. Jäisi edes se pieni mahdollisuus, että suuren kriisin tullessa emme olisi kaikkien maalitaulu. Saamme kyllä aikaan kriisin Venäjän kanssa, jos oikein yritämme. Mehän jo yritämme monin tavoin. .. Voi, miten trendikästä on tehdä itsemurha kenenkään muka huomaamatta! .. Neuvostoliitto meni, ennustusten mukaan, mutta Venäjä on inhimillisesti ajatellen ikuinen."
"Itsetuhosta on tullut suomalaisen eliitin päähänpinttymä ja arvovaltakysymys. .. Nato on meille hengenvaarallinen. Liittoutuminen antaa voiman tunteen kuin saunan takana tempaistu pullo kossua. .. En tiedä, kestämmekö me seuraavan sodan läpi väärennetyn identiteetin kanssa. .. Kohta saadaan selville, että me olemme saksalaista sukua, ja sitten, että saksalaisten juuret ovat Suomessa."
Fasismista Haavikko tilitti viime hetkinään: "Sitten kuvitellaan että fasismi on kuollut ja että fasismin tuntee pahuudesta, kun sen tuntee juuri hyvyydestä, päättäväisesti hymyilevistä kasvoista. Fasismi ei ole kuollut. Se on ollut koteloituna kuin syöpäkasvain. Ei tarvitse enää ennustaa fasismin nousua. Voi lukea sanomalehtiä."
"Paha on vallannut maailman lopullisesti. Mistä sen tuntee? Sen tuntee siitä, ettei sitä tunne eikä tunnista."
En voi olla toisinajattelija maassa, jossa ajattelu on lopetettu, sanoo Haavikko, joka elämäkerturinsa Saaren mukaan on "barokkirunoilija". Ja sitten Haavikon suurin viisaus, jota toistellaan Saaren kirjan sivuilla alusta loppuun: "Viha on rakkautta turvallisempaa, vihaan voi aina luottaa."
Perunkirjoituksessa Paavo Haavikon omaisuuden arvoksi laskettiin 3 152 165.25 euroa, Mauno Saari kirjoittaa sivulla 540.
Kyllä Donner Haavikosta filmin saa aikaiseksi. Alkukuvaksi suosittelen sitä kaljakorillisen heittämistä seinään pullo kerrallaan. Tässäpä suuri suomalainen kirjailija. Myös Mannerheim-fantasiat on hyvä ottaa mukaan.
JOHAN BÄCKMAN
