Sunday, July 31, 2016

Laskeuduimme Venäjän sydämeen

Donbass on Venäjän sydän, sanotaan. Se on Venäjän musta sydän, joka on puhdasta kultaa. Donbassin kaivosteollisuus on perusta monelle, ei vähiten voittamattomalle Donetskin kansantasavallalle (DNR), jonka puolustusvoimat koostuvat paljolti vapaaehtoisista kaivostyöläisistä. Moni kaivos on rintama-alueella ja suljettuna, mutta yhtä moni toimii edelleen. Vierailua Donbassin suurimpaan kaivokseen yli 1 200 metrin syvyyteen ei voi verrata mihinkään muuhun. Se on kokemuksena täysin ainutlaatuinen ja unohtumaton. Ei vähiten siksi, että paikka on hengenvaarallinen. Koettelemus on myös fyysisesti äärimmäisen raskas. Kaivoksessa maan alla laskin, että jokaisessa tilanteessa ympärillä oli ainakin 10 hengenvaarallista tekijää. Matkamme alkoi maan päältä, kun saavuimme kaivosalueelle Donbassin auringon porottaessa kirkkaana. Seurueeseemme kuului kaksi suomalaista, ranskalainen, italialainen sekä Donetksin kansantasavallan Linnake-television toimittaja Tatjana, jonka tekee seikkailustamme reportaasin. 
Ennen matkaa oli käyty läpi lupaprosessi Donetskin kansantasavallan kaivosministeriön kanssa. Kaivokset ovat strategisia kohteita, eikä niihin ole ulkopuolisilla pääsyä. Aluksi jokainen allekirjoitti sitoumuksen siitä, että menee kaivokseen omalla vastuullaan eikä sairasta sydän- eikä hengityselinsairauksia. Sitten siirryimme vaihtamaan kaivosmiesten vaatteisiin. Kaivokseen ei voi ottaa mitään omaa. Kaikki on riisuttava pois ja vaihdettava kaivoksen omiin varusteisiin alusvaatteita myöten. Aluksi puetaan kaivostyöläisten valkoinen alusvaatekerta, sitten päällysvaatteet, jalkarätit ja saappaat. Saimme opastusta myös siihen, miten jalkarätit puetaan. Ne on puettava oikein, koska muuten jalat hiertävät heti rakoille raskaskulkuisissa tunneleissa. Naiset laittoivat päähänsä myös huivin. Suuren kaivoksen varusvarasto, pesulat ja pesu- ja pukeutumishuoneet ovat nekin suuria laitoksia, joissa on paljon ihmisiä töissä. 
Sitten siirryimme varusvarastolle, missä meille annettiin kaivosmiehen varusteet: kypärät, kypärälamput, akut ja happilaitteet. Jokaiselle on varmuuden vuoksi mukanaan oma olalla kannettava happilaite hätätilanteen varalta.


Laskeutuminen yli 1 200 metrin syvyyteen saattoi alkaa hissillä, joka pudotti meidät yli kilometrin syvyyteen. Ahtaalla hissillä laskeutuminen on jo elämys. Paine puristaa korvia ja ilma muuttuu kosteammaksi. Hissi on vaarallinen, koska se on pieni, avoin ja nopea. Kaikenlaisia esineitä törröttää ohi vilistävässä seinässä. Kun saavuimme alas, näytti tilanne vielä helpolta. Ohessa video siitä, kun seurueemme poistuu hissistä kaivoksen pohjalla.

Emme vielä tienneet, että tästä se matkustaminen vasta alkaa. Kaivoksessa liikutaan enimmäkseen hihnoilla, jotka kuljettavat kaivostyöläisiä alas tunneleihin ja takaisin ylös. Alas mennessä hihnalle asetutaan selälleen ylävartalo kyynärpäiden varassa, takaisin ylös palatessa hihnalle asetutaan vatsalleen. Saimme heti ohjeistuksen hihnalla matkustamiseen. Se on hengenvaarallista, koska yksikin väärä liike voi maksaa käden, sormet tai pään. Erityisesti isokokoiselle ja pitkälle hihna on kyllä hurja kokemus, kun se liukuu kovaa vauhtia kohti syvyyksiä.

Matkustamme hihnoja pitkin syvälle ja vaihdamme välillä uuteen hihnaan. Siirtyminen seuraavalle hihnalle on jo raskas kokemus. Täytyy nousta hihnalta ahtaassa tunnelissa, kävellä kyyryssä jonkin matkaa, nousta tasanteelle, mennä rappusille, laskeutua rappusia kapeaan käytävään, kävellä ahdasta ja vaikeakulkuista kaivoskäytävää seuraavalle hihnalle, nousta tasantelle ja laskeutua hihnalle makaamaan. Kaikkialla vaanii hengenvaara. Kävelemme kaivostunneleissa kilometrikaupalla. Tuulettimien läheisyydessä tuntuu kuin viileä merituuli puhaltaisi, mutta sen jälkeen ilma muuttuu äkkiä tukahduttavan kuumaksi ja pölyiseksi. Käytävät ovat jyrkkiä ja vaikeakulkuisia. Kaivos pienenee, mitä syvemmälle laskeudutaan. Lopussa tunneli saattaa olla vain 40 sentin korkuinen. Kaikkialla vallitsee syvä, kostea pimeys. Kaivoksen pöly on tahmeaa ja tarttuu kiinni. Istuudun välillä lepäämään ja tuntuu taivaalliselta. Alhaalla on pimeää ja pölyistä. Kaivosmiehet huutelevat toisilleen. Otamme kuvia ja laskeudumme niin syvälle kuin pääsee.




Matka kohti autinkoa alkaa. Se osoittautuu raskaaksi. Nousemme takaisin ylös yhteensä neljällä hihnalla ja sen jälkeen hissillä. Hihnojen välissä on pitkä rupeama vaikeakulkuisissa kaivostunneleissa. Pyyhin hikeä kasvoilta ja muutun entistä mustemmaksi. Auringonvalon ensimmäinen säde on taivaallinen. Maan pinnalle päästyämme otamme yhteiskuvan. Seikkailu on ollut unohtumaton. Jotain tällaista Jules Verne kaiketi tarkoitti kirjassaan Matka maailman keskipisteeseen. Vain matka avaruuteen voisi haastaa tämän. Ehkä pääsemme sinne seuraavaksi.



Mutta suurin koitos onkin vasta edessä. Varusvarastolla vaatteemme ovat niin likaisia, että ne pyydetäään heittämään lattialle. Toteamme, että reissu olisi tuhonnut mitkä tahansa siviilivaatteet, myös sotilasvaatteet. Vain kestävin materiaali pärjää noissa oloissa. En selvinnyt täysin vammoitta: löin käsivarteni kipeästi johonkin metalliputkeen ja lisäksi jokin terävä metalli repäisi housut reiden kohdalta. Löin pääni monta kertaa, mutta onneksi oli kypärä päässä. Kyllä kaivokseen voisi mennä uudelleen, ja toisella kertaa se sujuisi jo helpommin. 
Pukuhuoneissa on tarjolla runsaasti tavallista kylmää vettä. Sitä tarvitaan. Alkaa reissun vaikein osuus: peseminen. Jokaiselle annetaan pyyhe ja mäntysuopaa muistuttava saippua sekä pesusieni. Menemme suihkuun ja aloitamme hinkkaamisen. Puhdasta ei tahdo tulla millään. Musta lika on rasvaista ja tiukassa. Erityisen lujasti se kiinnityy silmiin. Pesen itseäni pitkään ja kun katson peiliin, olen vielä aivan musta. Naiset ovat peseytyneeet paljon nopeammin, mutta otaksun sen johtuvan siitä, että pestävää ihoa on pinta-alaltaan paljon vähemmän. Kaivoksen aulassa Tatjana jo ottaa haastatteluita tuoreista elämyksistämme. 

Sitten onkin aika vetää työvaatteet päälle. Täällä Donetskin kansantasavalta, Uus-Venäjä. Tulkaa tänne, me odotamme teitä. Vapaustaistelu on vielä kesken.